Hei teille kaikille.
Älkää pelätkö, nyt ei tule mitään saarnausviestiä, ei todellakaan. Tiedän miltä teistä tuntuu. Kukaan muu ei voi sitä tietää, ellei ole itse sairastanut bulimiaa. Olen nyt 19v tyttö ja n.14v sairastuin tuohon helvettiin.. sitä jatkui vuosia, olin joitain aikoja oksentelemattakin mutta taistelu pään sisällä oli jokapäiväistä. Elämäni oli siis pelkkää helvettiä, en muuta miettinyt kuin ruokaa ja sen oksentamista. Itkin joka päivä.
Ikinä en ollut ylipainoinen, vaan ihan normaali. Heikko itsetunto ajoi minut laihdutuskierteeseen, josta en sitten päässytkään enää omin voimin ylös. Psykologi tuli enemmän kuin tutuksi, mutta suurimman avun sain perheeltäni ja ystäviltäni. Minä parannuin. Voitteko kuvitella, minä, joka olin jo niin syvällä siinä pask..ssa, parannuin!!
Oksentaminen on loppunut, ja voin nykyisin paljon paremmin kuin koskaan ennen. Harrastan liikuntaa ja syön terveellisesti. Tuolloin pelkäsin kroonistumista, ja kieltämättä joskus ajatus oksentamisesta käy mielessäni. Mutta onneksi se on jotain niin kaukaista, etten todellakaan aio toteuttaa sitä. Tiedän, että luiskahtaminen bulimiaan saattaisi olla petollisen helppoa... Toivottavasti tämä teksti herättää joitain. Kunpa edes yksi ihminen ymmärtäisi jotain tärkeää tästä.. parantuminen kyllä lähtee itsestään, ei kukaan voi toista parantaa.
Sympatiani on teidän puolella. Rakastaa itseänne ja kehoanne, vaikka se tuntuisikin välillä vaikealta!
Jos joku haluaisi vielä kommentoida tai kysyä jotain, vastaan mielelläni...
Älkää pelätkö, nyt ei tule mitään saarnausviestiä, ei todellakaan. Tiedän miltä teistä tuntuu. Kukaan muu ei voi sitä tietää, ellei ole itse sairastanut bulimiaa. Olen nyt 19v tyttö ja n.14v sairastuin tuohon helvettiin.. sitä jatkui vuosia, olin joitain aikoja oksentelemattakin mutta taistelu pään sisällä oli jokapäiväistä. Elämäni oli siis pelkkää helvettiä, en muuta miettinyt kuin ruokaa ja sen oksentamista. Itkin joka päivä.
Ikinä en ollut ylipainoinen, vaan ihan normaali. Heikko itsetunto ajoi minut laihdutuskierteeseen, josta en sitten päässytkään enää omin voimin ylös. Psykologi tuli enemmän kuin tutuksi, mutta suurimman avun sain perheeltäni ja ystäviltäni. Minä parannuin. Voitteko kuvitella, minä, joka olin jo niin syvällä siinä pask..ssa, parannuin!!
Oksentaminen on loppunut, ja voin nykyisin paljon paremmin kuin koskaan ennen. Harrastan liikuntaa ja syön terveellisesti. Tuolloin pelkäsin kroonistumista, ja kieltämättä joskus ajatus oksentamisesta käy mielessäni. Mutta onneksi se on jotain niin kaukaista, etten todellakaan aio toteuttaa sitä. Tiedän, että luiskahtaminen bulimiaan saattaisi olla petollisen helppoa... Toivottavasti tämä teksti herättää joitain. Kunpa edes yksi ihminen ymmärtäisi jotain tärkeää tästä.. parantuminen kyllä lähtee itsestään, ei kukaan voi toista parantaa.
Sympatiani on teidän puolella. Rakastaa itseänne ja kehoanne, vaikka se tuntuisikin välillä vaikealta!
Jos joku haluaisi vielä kommentoida tai kysyä jotain, vastaan mielelläni...
Vastaukset 5
Vanhimmat
On ihanaa kuulla siitä että joku parantuu. Ja siitä että joku vihdoin on onnellinen.
Minua kiinnostaisi tietää, mikä oli se mikä herätti sinut, mikä sai sinut tahtomaan parantumista ihan oikeasti? Minä kyllä haluan parantua, aina välillä, mutta sitten se toinen ääni alkaa taas rienata minua, saa minut uskomaan että on helpompaa jos syö ensin paljon ja sitten oksentaa. Ettei muka liho.
Nykyään sentään myönnän ja tiedostan ongelmani, olen monta kertaa saanut itseni repäistyä irti oksentelu-kierteestä, mutta sitten jossain vaiheessa aina löydän itseni pöntön yltä.
Minut oikeastaan pakotti lopettamaan tuon touhun se, että olin niin fyysisesti kuin henkisestikin loppu. Varsinkin henkisesti. Minulla on aina ollut mielikuva sellaisesta kropasta, jonka haluaisin. Viimeisen vuoden aikana lihoin n.10kg (niin kuitenkin että olin edelleen normaalipainoinen) mutta tammikuussa aloitin elämäntaparempan. Vasta nyt elämässäni osaan syödä hyvin, ihan itsenäisesti ja omilla päätöksillä. Huvittavaa, nyt olen laihtunut helpommin kuin sillon... jolloin vaan kituutin eteenpäin.
Käsitykseni unelmakropastanikin on muuten muuttunu; nyt siihen kuuluu lihaksia ;)
Sori, tässä tuli paljon enemmän muutakin kuin vastaus. En osaa sitä paremmin selittää, miksi väsymys sai minut oikeasti järkiini. Toivon, että se se hetki koittaa sinulle (ja muillekin) pian.. halauksia.
Lupasin muuten perheelleni,etten enää oksentaisi. En halunnut pettää heitä.. myönnettäköön että parisen kertaa tosin tuli sorruttua... irti pääseminen on kaikkea muuta kuin helppoa.
Itse olen onnistunut olemaan oksentamatta toukokuun lopusta lähtien. Vannoin vain itselleni, että s..t.na nyt se loppuu. Suurimman sysäyksen antoi se, että EN ollut mitenkään kaunis näky pää pöntössä, silmät turvoksissa ja punaisina, oksennuksen haju käsissä ja kynsien alla. Vannoin, että en oksenna vaikka syömiset menisi joskus liiallisuuksinkiin.
Kyllä on hyvä ja kevyt olo, en haluaisi sitä ahminnan jälkeistä olotilaa vaikka miljoona maksettaisiin. Oli kauhea kun ylensyönnistä vatsa jo tuli kipeäksi ja sydämessä tuntui pistoksia,tyyliin että vielä sämpyläpussi ja jätskiä niin sit pöntölle.Että enää ei ole väliä paljonko tungen ruokaa vielä sisääni kun kuitenkin kohta tulee tyhjennys.
Tsemppiä teille kaikille ja toivon, että en sorru, tämä on ollut jo mulle pitkä aika olla oksentamatta.
Minulla aluksi jokainen tunti oli tärkeää selvitä ilman oksentamista. Pian tunneista kertyi päiviä ja päivistä viikkoja..!