Jussina lieksassa

Anonyymi-ap kirjoitti:

Se oli se kesä, jolloin kaikki tuntui olevan tauolla – työ, kiire, jopa aika. En ollut suunnitellut lähteväni mökille yksin, mutta niin kävi. Vanhassa hirsimökissä, järven rannalla, juhannusaatto hiljeni illan siniseen valoon.

Laitoin kynttilän keittiön ikkunalle ja menin ulos. Metsä humisi hiljaa. Järvi oli tyyni, kuin peili, joka heijasti taivaan valon ja jotain muuta, jota en ensin osannut selittää.

Muistin mummon sanat vuosien takaa:
"Juhannusyönä voi nähdä, mitä ei muulloin näe – jos vain uskaltaa katsoa."

Päätin kokeilla. Sidoin silkkihuivin silmieni peitoksi, kuten mummo oli joskus näyttänyt, ja kuljin niitylle, missä sanottiin olevan vanha kivikehä – jäänne ajalta, jolloin ihmiset vielä puhuivat haltioille.

Kun otin huivin pois, maailma tuntui erilaiselta. Ilma väreili, ja kivikehässä seisoi joku.
Ei kummitus, vaan tyttö, ehkä kuusitoistavuotias, vanhanaikaisessa mekossa.
Hän katsoi minua ja hymyili.

– "Etsitkö jotakuta?" hän kysyi.

– "En tiedä. Ehkä itseäni."

Tyttö nyökkäsi.
– "Monet etsivät. Mutta vain juhannusyönä polut kulkevat menneestä nykyiseen."

Hän ojensi kätensä. Epäröin – mutta tartuin siihen.

Silloin aika katosi. Näin hetkiä: mummoni nuorena, tanssimassa samalla niityllä. Näin juhannuksia ennen minua, ihmisiä tekemässä seppeleitä, nauramassa, suutelemassa, laulamassa yössä.

Ja sitten olin taas yksin kivikehässä, mutta sydämessäni oli lämmin tunne – kuin joku olisi sanonut, että en ole koskaan ollut yksin.
Palasin mökkiin. Aamunkoitteessa löysin oven vierestä saniaisenlehden, johon oli punottu pieni kukkaseppele.
Sellainen, joita tehtiin ennen – ja joita minä en ollut tehnyt

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä