Vanhus ja muuttuva maailma

"Kahvikuppi ja kello"

Vanha Veikko istui keittiön pöydän ääressä, tuttuun tapaansa harmaan villapaidan kaulukset kurkussa ja silmälasit nenän päällä, vaikka ei niillä oikein enää nähnytkään. Hän valitti, kuten joka aamu:

– "Kahvi ei maistu enää samalta. Ja ennen se oli sentään kahvia, ei tätä tiskivettä."

Tytär, joka oli tullut kylään viemään roskat ja täyttämään jääkaapin, huokaisi.

– "Isä, se on sitä samaa juhlamokkaa kuin aina ennenkin."

– "Eihän se ennen maistunut tältä. Ehkä maailma on muuttunut. Tai ehkä minä."

Hän mulkaisi seinäkelloa, joka oli pysähtynyt vuosi sitten. Veikko ei ollut antanut sen patteria vaihtaa.

– "Mieluummin kello seisoo kuin juoksee. Kun se juoksee, se muistuttaa siitä, että kohta ollaan maalissa."

Tytär naurahti. Ei ollut ihan varma, vitsailiko isä vai ei. Veikon kasvoilla ei ollut hymyä, mutta silmissä pilkahti tuttu tuike – se sama, jolla hän ennen yllätti naapurit vitsillä, joka ei ollut ihan siisti.

– "No entäs sää sitten, mitä valitat?" Veikko kysyi yllättäen. "Kaikki valittaa aina meistä vanhuksista. Mutta ei tääkään maailma mikään paratiisi oo teidän nuorempien tehdä elämää."

Tytär istui alas, kerrankin hiljaa.

Veikko jatkoi:

– "Mä valitan, kun selkä ei taivu. Mutta valitan myös, ettei kukaan enää oleta mun jaksavan mitään. Ei kysy apua halkojen kanssa. Ei kysy neuvoja. Ne katsoo läpi, niin kuin olisin huonekalu."

Sitten tuli hiljaisuus.

– "Mutta kai sitä saa valittaa, jos on elänyt 84 vuotta ja nähnyt, kun maailma muuttuu tutusta vieraaksi?"

Tytär nyökkäsi.

Veikko ryysti kahvia. Ei se hyvää ollut, mutta ei niin huonoakaan. Ehkä maku olikin vain muistoista kiinni.

– "Ennen kaikki oli paremmin. Mutta ehkä se johtuu siitä, että minäkin olin silloin parempi.