Juhannus koivu

Olipa kerran pieni kylä Pohjois-Suomessa, jossa juhannusta odotettiin kuin suurinta juhlaa. Jokaisessa pihassa valmisteltiin savusaunaa, koottiin juhannusruokia ja koristeltiin kotipiha – mutta tärkeintä kaikista oli juhannuskoivun tuominen oven pieleen.

Yksi kylän vanhimmista asukkaista, Eemeli, kertoi joka vuosi lapsenlapsilleen saman tarinan juhannuskoivun alkuperästä:

> "Aikoinaan, ennen sähköjä ja teitä, ihmiset uskoivat, että juhannusyönä kulkivat henget ja haltijat. Jotta nämä henget eivät eksyisi taloon tai toisi huonoa onnea, pihalle asetettiin koivut – merkiksi, että talo oli suojassa ja että siellä asui väkeä. Koivut houkuttelivat myös hyvää mieltä, terveyttä ja onnea tulevaan vuoteen."



Lapset kuuntelivat silmät suurina ja seurasivat Eemeliä metsään. Hän valitsi aina kaksi nuorta, vihreää koivunvesaa – ei liian suurta, ei liian pientä. "Koivun pitää olla iloinen, mutta nöyrä", hän sanoi hymyillen.

Kotiin palattuaan koivut asetettiin oven molemmin puolin, kuten oli tehty sukupolvien ajan. Illan tullen kokko sytytettiin, ja ihmiset tanssivat sen ympärillä yöttömässä yössä, koivuntuoksun leijuessa ilmassa.

Ja vaikka aika kului ja maailma muuttui, juhannuskoivut ilmestyivät joka vuosi suomalaisten pihoille – muistutuksena valosta, luonnosta ja yhteisestä perinteestä, joka elää vielä tänäkin päivänä....