Maria Verinen ei ollut verinen

Luin juuri mielenkiintoisen kirjan The Myth of Bloody Mary (Linda Porter, 2007). Maria I Tudor on kenties mustamaalatuin Britanian hallitsija historiassa. Tämä johtuu siitä, että seuraajat käänsivät ulkopoliittista kurssia ja edustivat vastakkaista puolta uskonnollisessa skismassa. Asiaa auttoi myös kuuluisa kirja teloitetuista marttyyreistä, joita kiihkoportestanttinen kirjailija esitteli kuuluisassa kirjassaan. Kohtaloita hehkutetaan ja kirjalliset ansiot omaava propagandateos on kulunut jokaisen sukupolven käsissä 1500-luvulta alkaen.

Kuitenkaan ei ollut mitään eroa uskonnon vuoksi teloitettujen määrissä ennen Marya ja Maryn jälkeen. Elisabetin kaudella jo katolisia alettiin mestailla ja pian he olivat erittäin vainottuja. Toisaalta Henrik VIII oli poltellut koko ajan "liian paavillisia" tai "liian protestanttisia". Maryllä ei ollut juuri vaikeuksia ajaa parlamentissa läpi kerettiläisten polttamista. Pahikmat vaikeudet olivat siinä, että aateliset opelkäsivät katoliselta kirkolta ja luostareilta takavarikoitujen ja jaettujen maiden palauttamista. Siksi MAryn ensimmäinen lakiehdotus ei mennyt läpi. Ei hän kuitenkaan ollut maita palauttamassa. Hänen katolisuutensakin oli paranneltu versio entisyydestä ja hän halusi kitkeä rappioilmiöitä ja lisäötä kansankieltä ja korotaa saarnaajien tasoa.

Mary oli ensimmäinen kuningatar, joka hallitsi Englantia itsevaltiaana ilman kuningasta. Siten on hämmästyttävää, miksi modernin ajan feministit eivät ole innostuneita hänestä tai kuningatar Isabellasta Espanjassa. Hänellä oli oma näkemys j atahto ja hän käänsi valtiolaivan suunnan. Kuningatar Elisabetia (seuraajaa)on hehkutettu, mutta etenkin alkuaikoina hän oli vain keulakuva eikö tyahtonut saada minkäänlaista pienintäkään täysin omaa päätöstä läpi.

Elisabet I on myös esitetty rohkeana sota-ajan palopuheiden pitäjänä. Hänen koetteleumksensa eivät ole mitään Maryn selviytymistarinaan verrattuna. Jo nuorena hän ilmensi lujaa tahtoa uhmaamalla isänsä vaatimusta oikeuksistaan luopumiseen alistumisesta. Tämä taistelu oli koitua kuolemaksi ja vei ehkä prinsessan terveyden. Kun protsestantit rittivät syrjäyttää hänet, hän nousi valtaan kaappaamalla sen. Rohkea yritys onnistui: Hän sai salatietä selville veljensä kuolleen tautiin ja pakeni kartanostaan uskollisten palvelijoiden avulla pohjoiseen ja itäiseen englantiin, jossa alkoi lähetellä tukikutsuja aatelisille. JA häntä kannatettiin. Uuden nukkehallitsijan nimittänyt herttua ei lopulta ryhtynyt taisteluun Maryn kokoamaa armeijaa vastaan.

On väitetty, että Mary alisti maansa keisarin ja Enspanjan valtaan. Kuitenkin hänen avioliittonsa Philip II:n (keisari Kaarle V:n poika) kanssa perustui sopimukseen, jonka mukaan Mary hallintoineen päätti ulkopolitiikasta ja Philip II ei saanut tuoda espanjalaisia virkamiehiä eikä nimittää ketään. Periaatteessa hän oli vain siitosori. Näin keisari kuitenkin varmisti tukensa ja määräsi siksi poikansa naimaan yli 10 vuotta vanhemman Maryn. MAry tietenin neuvotteli miehensö kanssa usein, mutta hänellä oli periaatteessa viimeinen sana. Toisaalta mahtavan keisarikunnan kanssa ja siipan ei kannattanut hirveästi rettelöidä.

Mary maksoi edeltäjiensä velat ja teki monia uudistuksia, jotka kohensivat taloutta, hallintoa ja ihmisten elämää. Verisyyden sijaan tämä rohkea ja määrätietoinen nainen oli antelias ja hyväsydäminen luonteeltaan ja periaatteiltaan. Mone hänen uudistuksensa on luettu seuraajansa elisabet I:n uudistuksiksi, vaikka hän vain jatkoi Maryn uudistuksia.