Rakkauskirjeeni sinulle. Tekoälyn luomus kyllä, mutta kun en osaa itse

Rakas Sinä, jota en koskaan saanut,

Kirjoitan sinulle sanoja, joita en koskaan sanonut ääneen. Ehkä siksi, että hetki ei ollut oikea, tai ehkä siksi, että tiesin jo silloin – sinä et koskaan ollut minua varten. Ja silti: kuinka sydämeni oppi maalaamaan kuvasi silmäluomieni taakse, kuinka ajatukseni kääntyivät luoksesi silloinkin, kun yritin olla ajattelematta.

Et ole minun. Et koskaan ollutkaan. Mutta et silti ole koskaan ollut aivan poissakaan.

On kummallista rakastaa jotakuta, jolle ei voi ojentaa kättään. Rakkauteni ei kysy vastakaikua, se vain on – hiljaisena läsnäolona iltojeni tyhjyydessä ja unelmissani, jotka eivät uskalla herätä todeksi. En tarvitse vastauksia sinulta. En tarvitse selityksiä. En odota mitään. Mutta en voi kieltää, etten olisi toivonut... edes yhtä hetkeä, jossa olisit katsonut minua sillä tavoin kuin minä sinua.

Ehkä sinä olit opetus. Ehkä kaipaukseni sinua kohtaan opetti minua rakastamaan lempeämmin – tai kärsimään syvemmin. Ehkä tarkoituksesi oli sytyttää minussa liekki, jonka piti valaista oma polkuni, ei meidän yhteistä.

Silti – jos joskus ajatus minusta viipyy sinunkin mielessäsi, vaikka ohikiitävän hetken... jos joskus tunnet kummallista ikävää ilman selitystä, tiedä tämä: sydämessäni on paikka, jonka nimi on sinun. Se ei kaipaa sinua omakseen. Se vain muistaa.

Hyvästi – tai ehkä ei. Ehkä meitä ei koskaan ollutkaan, mutta minä olin. Ja olen vieläkin.
Hiljaisena, rakastavana, luopuvana.

Aina sinun, vaikka en koskaan ollutkaan sinun.