Olen Matti, 42-vuotias perusjannu Keravalta,

Anonyymi-ap kirjoitti:

Olen Matti, 42-vuotias perusjannu Keravalta, ja mun elämän sidekick on mun vuoden 2008 Toyota Auris, joka on yhtä temperamenttinen kuin teatteridiiva. Tätä autoa ei voi ajaa nauramatta, mutta nauru on alkanut maistua vähän pakonomaiselta – ja pelottavaltakin.Kaikki alkoi, kun ostin Auriksen käytettynä pari vuotta sitten. Myyjä sanoi, että se on "luotettava kuin Toyota aina". No, ehkä se on totta, mutta mun Auris tuntuu olevan Toyotan kapinallinen serkkupoika, joka ei suostu mihinkään ilman draamaa. Aamuisin se päättää, käynnistyykö vai ei. Joskus se hurisee ekalla yrittämällä, ja mä nauran helpotuksesta, kun avain kääntyy ja moottori herää. Toisinaan se vaan naksuttaa ja pitää mulle mykkäkoulua. Silloin kaivan starttikaapelit esiin, kiroan hiljaa ja nauran, koska mitä muutakaan voi tehdä? Naapuritkin jo tuntevat mun naurun – se on sellanen käheä, vähän epätoivonen hekotus, joka kuuluu, kun yritän herätellä Aurista.Mutta kun se suostuu käynnistymään, voi veljet, se on voitto! Ajan pitkin Keravan katuja, ja nauran ääneen, koska tunnen itseni voittajaksi. Mä ja mun Auris, me selätettiin taas yksi aamu! Mutta nauru on alkanut muuttua pakonomaiseksi. Se ei oo enää pelkkää iloa, vaan jotain, mitä teen, koska en tiedä, miten muuten reagoida tähän autoon. Auris on nimittäin vikuri. Ohjaus tuntuu siltä, kuin se päättäisi välillä ite, minne mennään. Useammin kuin kerran oon huomannut ajavani pientareen puolella, kun Auris päättää, että oja on kiinnostavampi kuin tie. Kerran se heitti mut melkein mutkaan, kun yritin väistää pyöräilijää. Nauran, mutta sydän hakkaa, koska alan oikeesti pelätä, mitä tää auto seuraavaksi keksii.Viime viikolla olin matkalla mökille, ja Auris alkoi taas temppuilla. Kesken moottoritien se päätti, että kaasupoljin on vaan koriste – painan, mutta mitään ei tapahdu. Vedän tien sivuun, nauran taas (koska mitä muutakaan?), ja yritän käynnistää uudestaan. Puolen tunnin väännön jälkeen se suostui jatkamaan matkaa, mutta mä huomasin, että nauruun sekoittuu jo pieni paniikki. Entä jos tää auto päättää seuraavaksi, että oja on sen lopullinen määränpää?Korjaamolla sanottiin, että vika voi olla "missä vaan" – akussa, polttoainepumpussa, tai ehkä Auris vaan haluaa pitää mua varpaillani. Rahaa palaa, mutta en raaski luopua tästä autosta. Se on vähän kuin vanha koira, joka puree kättä, mutta silti rakastat sitä. Joka kerta, kun se käynnistyy, nauran. Joka kerta, kun se meinaa ajaa ojaan, nauran vähän vähemmän ja pelkään vähän enemmän.Mä tiedän, että tää ei oo terve suhde. Mut tää on mun ja mun Auriksen tarina – naurettava, vikuri ja vähän pelottava. Ehkä jonain päivänä vaihdan autoa, mutta toistaiseksi me jatketaan tätä tangoa, minä ja mun oikukas Toyota.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä