Sotilaspapeista ei juuri muistijälkiä?

Lukaisin varusmiespalvelukseen keskittyvän Eetu Julinin romaanin 347 (Aviadore 2024). Pienoisen nostalgisen lisäksi minua kiinnosti, miten hän kuvaa sotilaspappien toimintaa ja oppitunteja. Niistä ei ole kuitenkaan mitään. Poikkeuksena on vain sotilasvalan antoon liittyvä kuvaus: ”Seuraavaksi joukko ottaa baretin päästään yhdenaikaisesti ja jatkaa paikallaan seisomista, kun kenttärovasti pitää puolestaan puuduttavia latteuksia ja jeesustelua sisältävän, rukoukseen päättyvään puheen korokkeeltaan.”

Mahdollisuudesta valita sotilasvakuutus ilman jeesustelua uskonnollista julistusta sisältävän sotilasvalan sijaan ei mainita. Romaanin päähenkilön kokemus sitä, että uskonto ei jätä suurempia muistijälkiä, lienee varsin yleinen? Se johtunee myös siitä, että asia otetaan normihommana, johon on totutettu jo peruskoulussa sekä lukiossa tai amiksessa. Papin puhe ei saa kunnioitusta eikä protestointia. Jeesusteluun on turruttu. Sikäli kysymys on indoktrinaation onnistumisesta.

Luonnollisesti kirjailijalla on oikeus fokusoida tarinansa kannalta olennaiseen. Oudompana valintana pidin taannoin sitä, että osallistuvaan havainnointiin perustuvassa kirjassa Tunnetut sotilaat. Varusmiehen kokemus ja terveystaju (Tommi Hoikkala, Mikko Salasuo ja Anni Ojajärvi, 2009) sotilaspapeista ja uskonnonharjoituksesta varusmiespalveluksessa ei kirjoitettu juuri mitään. Kirjoittajat jotenkin halusivat välttää ehkä jotenkin aran aiheen.