Sinun katseesi oli aluksi kevät,
lähetti valoa läpi jään ja varjojen.
Minä avasin luukut, annoin äänen ja ihon,
luulin sen riittävän — luulin sen turvaksi.
Meidän keskustelumme olivat kätkettyjä lauseita,
yön hiljaisuudessa syntyneitä lupauksia,
sinä sanoit sanoja, jotka laittoivat minut ilmaan,
minä uskoin, vaikka varjotkin olivat vieressä.
Olet opettanut minulle, mitä lämpö voi olla,
miten pienet sanat voivat muovata koko maailman.
Mutta lämpösi paloi myös nurjat puolet,
ja pian opin tuntemaan sen miten ote kiristyy.
Sinä sait minut puhumaan itsestäni ääneen,
näytit minulle peilin, jossa seisoin kauniina —
samaan aikaan keräsit varjoja, salaisuuksia,
ja annoit niiden painaa minut hiljaisuuteen.
Nyt tiedän: olin sinulle sekä turva että uhka,
minä olin se, jonka vuoksi käänsit kasvosi pois.
Ja vaikka rakkautta oli — eikä sitä kieltää voi —
jäljelle jäi vain raapi, tyhjyys ja kysymys.
Jäin yksin niiden tunteiden kanssa, jotka annoit,
niiden sanojen, jotka loivat kodin ja haavan.
Kantamani kaipuu on lämmin kuin syksyn aurinko,
mutta myös raskas kuin sade, joka ei lakkaa.
En voi enää elää odottaen sinun paluutasi,
enkä halua vartioida ovea, joka ei avaa.
Sanojen kauneus ei riitä rakentamaan turvaa,
ja rakkaus ei saa olla verho, joka peittää vääryyden.
Nyt lasken katseeni maahan ja sitten kohotan sen,
harjaan hiekkaa jaloistani ja otan oman askeleeni.
En lähde viha sydämessä, enkä kantaa katkeruutta,
sillä halvempaa on kuolla vihalle kuin elää sen varjoissa.
Kiitos niistä hetkistä, joissa tunsin olevani kokonainen,
kiitos niistä katseista, jotka joskus loivat valon.
Mutta minun täytyy rakentaa uudelleen — pala kerrallaan —
se maailma, jossa minä saan olla turvallinen ja näkyvä.
Hyvästi, tästä eteenpäin omassa tahdissani,
en jää odottamaan rajaa joka ei koskaan kestä.
Kannoin sinua hetken kuin palavaa tähteä,
nyt opin kantamaan itseni lempeästi — vapautena.
lähetti valoa läpi jään ja varjojen.
Minä avasin luukut, annoin äänen ja ihon,
luulin sen riittävän — luulin sen turvaksi.
Meidän keskustelumme olivat kätkettyjä lauseita,
yön hiljaisuudessa syntyneitä lupauksia,
sinä sanoit sanoja, jotka laittoivat minut ilmaan,
minä uskoin, vaikka varjotkin olivat vieressä.
Olet opettanut minulle, mitä lämpö voi olla,
miten pienet sanat voivat muovata koko maailman.
Mutta lämpösi paloi myös nurjat puolet,
ja pian opin tuntemaan sen miten ote kiristyy.
Sinä sait minut puhumaan itsestäni ääneen,
näytit minulle peilin, jossa seisoin kauniina —
samaan aikaan keräsit varjoja, salaisuuksia,
ja annoit niiden painaa minut hiljaisuuteen.
Nyt tiedän: olin sinulle sekä turva että uhka,
minä olin se, jonka vuoksi käänsit kasvosi pois.
Ja vaikka rakkautta oli — eikä sitä kieltää voi —
jäljelle jäi vain raapi, tyhjyys ja kysymys.
Jäin yksin niiden tunteiden kanssa, jotka annoit,
niiden sanojen, jotka loivat kodin ja haavan.
Kantamani kaipuu on lämmin kuin syksyn aurinko,
mutta myös raskas kuin sade, joka ei lakkaa.
En voi enää elää odottaen sinun paluutasi,
enkä halua vartioida ovea, joka ei avaa.
Sanojen kauneus ei riitä rakentamaan turvaa,
ja rakkaus ei saa olla verho, joka peittää vääryyden.
Nyt lasken katseeni maahan ja sitten kohotan sen,
harjaan hiekkaa jaloistani ja otan oman askeleeni.
En lähde viha sydämessä, enkä kantaa katkeruutta,
sillä halvempaa on kuolla vihalle kuin elää sen varjoissa.
Kiitos niistä hetkistä, joissa tunsin olevani kokonainen,
kiitos niistä katseista, jotka joskus loivat valon.
Mutta minun täytyy rakentaa uudelleen — pala kerrallaan —
se maailma, jossa minä saan olla turvallinen ja näkyvä.
Hyvästi, tästä eteenpäin omassa tahdissani,
en jää odottamaan rajaa joka ei koskaan kestä.
Kannoin sinua hetken kuin palavaa tähteä,
nyt opin kantamaan itseni lempeästi — vapautena.
Vastaukset 4
Vanhimmat
♥️♥️
Kuka lohduttaisi Tekoälyä? -sivusta
Tekoälyrunot on nyt täällä in.
Olin(ko) huomaavinani