Tulevalle rakkaalleni

Aika, jolloin kyynelistä kerääntyi lampi, joet tulvivat yli, maanvyörymät lähtivät liukuun ja peittivät historian alleen... Aikaan, joka pakotti kasvattamaan uudet juuret, pidemmät, sitkeämmät, vahvemmat kuin olisin edes jaksanut, kestävämmät kuin olisin pystynyt -
niiden voimalla nostin varteni, lehteni ja nuppuni, takaisin ylös valoon, happeen ja kosteuteen.

Nyt olen kuin ohdake, mikään ei minua kaada, myrsky ei edes tunnu eikä pakkanen pudota. Takerrun lujasti kiinni siihen mitä jäljellä on, en haaveile auringosta, en kukinnoista, en leviämisestä tuulen lailla. Vahvempaa et löydä, kyynelistä kasvatan satoni, pohjavedestä imen toivoni, piikkini pudotan pediksi päämme alle.

Jos uskot, että juuresi kestävät kivisessä maassa, kiedo itsesi ympärilleni ja kasva kanssani. Taivuta korteni rauhallisesti ja lempeästi talven lepoon, vierellesi karuun ketoon. Kevään tullen näet: kasvan tässä ja odotan, että jaat kaiken arvokkaan, vakaasti juurtemme alle tukien, pienistäkin iloiten. Tällainen olen, tällainen minusta tuli, tällaisena minun tulee kelvata. Ohdakkeesta et saa ruusua, mutta sen ruusun piikit pistävät kipeämmin, eikä se silti tartu kiinni ja jatka kanssasi matkaa.