Fanitus ja julkisuus

Olen aina ihmetellyt ilmiötä jossa aikuisetkin ihmiset lähes sekoavat jostain laulajasta soittajasta näyttelijästä tms. He näkevät siinä jotain todella ainutlaatuista ulisevat juoksevat perässä ja nostavat hänet todella korkealle ja kumartelevat.
Sitä pidetään myös normaalina. Se on täysin käsittämätöntä omasta mielestäni ja jos käyttäytyisin näin en pitäisi kyllä itseäni normaalina. Eikö ihmisillä ole minkäänlaista itsekunnioitusta joka estäisi tuollaisen toiminnan? Amerikassahan julkkikset on jumalia. Ihan kuin suosio olisi joku ylin mittari kaikelle. Itse pidän sitä että olisin tunnettu ja suosittu erittäin vastenmielisenä ajatuksena. Kaikki osottelisivat sormella ja roikkuisivat hiassa kokoajan kuvattaisiin ja jos sattuisi vaikka kompastumaan se olisi joka ikisessä lehdessä. Mietin monesti myös seiska lehden lukijoita ja kuvaajia että onko alhainen älykkyysosamäärä joku mikä heitä yhdistää vai mikä saa heidät roikkumaan ihan tavallisissa ihmisissä ja henkeä pidätellen katsomaan kuvia kun he vie roskia tms joilla nyt sattuu olemaan vaan julkinen ammatti. Mikä teitä ihmisiä vaivaa? Eikö teillä ole omaa elämää elettävänä. Eikö ole kuitenkin niin että kaikki ihmiset oli missä asemassa tahansa on vaan ihmisiä lopulta.