Toistuvasti unohdan niissä missä opiskelija-asuntoni on ja menen vanhempieni luokse, lapsuuden kotiini. Pohdin aamulla ajaessani töihin että se perheen menettämisen pelko oli varmasti yksi syy miksi nuorena vastasin torjuvasti. Pelkuruus. Myöhemmin otin sen riskin että menettäisin perheeni mutta olinkin silloin vanhempi, asunut pitempään pois kotoa mutta pelotti silloinkin. Olin vain valmiimpi ottamaan riskin. Mun siskoni silloin hylättiin. Olin teini ja katselin sitä sivusta. Traumat siitä. Kaikki on löytäneet kuitenkin onnen. Minä en. Minulta vietiin kaikki. Ja silti olen ja hengitän. Tämmösiä mietteitä aamuun. Olispa vähän ilosempia unia edes.
Näen nyt tosi paljon unia
Anonyymi-ap
4167
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Esimerkiksi Jehovan todistajat kun menettää perheensä niin kyllä se vaatii aikamoista voimaa siinä hetkessä. Anteeksi ettei musta ollut siihen. Ehkä eniten itselleni joudun antamaan anteeksi.
Kannata toisten juttuja miettiä liikoja. Elämä kantaa aina joskus hyvä heittää ylimääräiset pensselit mäkeen saa uudet sudit.
Se oli kyllä ihan mun omasta elämästä.
Painajaisia näen myös jostain syystä nyt jatkuvasti.