Mä en ikinä ole käynyt millään keskustelupalstalla ja nyt jostain kumman syystä ajauduin tänne.
Mä olen 25 vuotias ja olen sairastanut bulimiaa jo 10 vuotta. Minulla on kuusi vuotias tytär ja opiskelen yliopistossa. Mulla on kaikki päällepäin kunnossa. Avomies, hyvin edistynyt opintoura, lahjakas tytär, olen liikunnallinen ja muutenkin mua pidetään tehopakkauksena ja illopillerinä.
Sairauteni on kuitenkin viime vuosina tässä helvetin sitkeässä ja kestävässä kropassani alkanut näkyä. Myös henkinen puoli on alkanut pettää. Tällä hetkellä olen kahdessa eri terapiaryhmässä ja olen jopa aloittanut mieliala lääkityksen, jota en "muutamien" psykiatrien kehoituksista huolimatta ole aloittanut. Olen siis satunnaisesti 10 vuoden aikana ollut erilaisissa terapioissa ja lääkärien vastaanotoilla.
Vasta nyt mä olen huomannut kuinka paljon olen elämästäni heittänyt hukkaan ja kuinka paljon paremman elämän olisin voinut itselleni antaa. Ja tiedän että sairauteni on vaikuttanut tyttäreenikin vaikka kaikki tällä hetkellä näyttääkin erinomaisen hyvältä...
Mä toivon että kaikki muut tällä keskustelupalstalla vierailevista heräisivät siihen kuinka vakavasta sairaudesta on todella kyse.
Vakava sairaus, jonka pystyy salaamaan ja kuinka paljon pystyy itseään suojellakseen ihmisille, kuten psykiatreille, vanhemmille ja ystäville tilanteestaan valehtelemaan. Mä todella toivon ettei kenenkään tarvitsisi kestää mitään vataavaa. Nämä bulimian 10 vuotta eivät ole olleet todellakaan helppoja..
Nyt kun "herääminen" omasta tilanteesta ja vihdoinkin parantumisen merkit ovat ilmassa ei kyyneleistä meinaa tulla loppua. Ne ovat surun kyyneleitä hukatuitsta hetkistä mutta toisaalta ne ovat myös todellisen toivon kyyneleitä paremmasta huomisesta.
Terv. Nanna
Mä olen 25 vuotias ja olen sairastanut bulimiaa jo 10 vuotta. Minulla on kuusi vuotias tytär ja opiskelen yliopistossa. Mulla on kaikki päällepäin kunnossa. Avomies, hyvin edistynyt opintoura, lahjakas tytär, olen liikunnallinen ja muutenkin mua pidetään tehopakkauksena ja illopillerinä.
Sairauteni on kuitenkin viime vuosina tässä helvetin sitkeässä ja kestävässä kropassani alkanut näkyä. Myös henkinen puoli on alkanut pettää. Tällä hetkellä olen kahdessa eri terapiaryhmässä ja olen jopa aloittanut mieliala lääkityksen, jota en "muutamien" psykiatrien kehoituksista huolimatta ole aloittanut. Olen siis satunnaisesti 10 vuoden aikana ollut erilaisissa terapioissa ja lääkärien vastaanotoilla.
Vasta nyt mä olen huomannut kuinka paljon olen elämästäni heittänyt hukkaan ja kuinka paljon paremman elämän olisin voinut itselleni antaa. Ja tiedän että sairauteni on vaikuttanut tyttäreenikin vaikka kaikki tällä hetkellä näyttääkin erinomaisen hyvältä...
Mä toivon että kaikki muut tällä keskustelupalstalla vierailevista heräisivät siihen kuinka vakavasta sairaudesta on todella kyse.
Vakava sairaus, jonka pystyy salaamaan ja kuinka paljon pystyy itseään suojellakseen ihmisille, kuten psykiatreille, vanhemmille ja ystäville tilanteestaan valehtelemaan. Mä todella toivon ettei kenenkään tarvitsisi kestää mitään vataavaa. Nämä bulimian 10 vuotta eivät ole olleet todellakaan helppoja..
Nyt kun "herääminen" omasta tilanteesta ja vihdoinkin parantumisen merkit ovat ilmassa ei kyyneleistä meinaa tulla loppua. Ne ovat surun kyyneleitä hukatuitsta hetkistä mutta toisaalta ne ovat myös todellisen toivon kyyneleitä paremmasta huomisesta.
Terv. Nanna
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei, et oo asian kanssa yksin. Mä oon eläny bulimiani kanssa viimeset 17 vuotta, enkä voi sanoa että se vaikuttaisi muuhun kuin päivittäiseen ruokailuun. Muu elämä on sitten ihan bulimiavapaata, tosin ammatinvalinnassa aikoinaan periaate oli se, ettei mitään ruokaa liittyvää. Mulla varmaan pahimmat ajat on jo ohi niin ettei asia vaivaa päivittäin, mutta aina kun stressi iskee, vessan ja jääkaapin väli tulee tutuksi...