Hei!
Onko täällä ketään muita iältään vanhempaa anorektikkoa? Tarkoitan sellaista, joka on vasta vanhemmalla iällä sairastunut. Tuntuu olevan pääasiassa teinityttöjen tauti ja siksi onkin jotenkin tyhmää, kun on itse huomannut sairastuneensa siihen nyt. Miksi nyt, eikä kymmenen vuotta aikaisemmin? Olenko ainoa laatuani?
Juuri, kun tässä vaiheessa elämää pitäisi olla jo jotain järkeä päässä - niin kannattaa sitten alkaa leikkiä hengellään... mutta minkäs teet. :(
Onko täällä ketään muita iältään vanhempaa anorektikkoa? Tarkoitan sellaista, joka on vasta vanhemmalla iällä sairastunut. Tuntuu olevan pääasiassa teinityttöjen tauti ja siksi onkin jotenkin tyhmää, kun on itse huomannut sairastuneensa siihen nyt. Miksi nyt, eikä kymmenen vuotta aikaisemmin? Olenko ainoa laatuani?
Juuri, kun tässä vaiheessa elämää pitäisi olla jo jotain järkeä päässä - niin kannattaa sitten alkaa leikkiä hengellään... mutta minkäs teet. :(
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jos haluat ikäistäsi keskusteluseuraa ja muutenki haluat parantumismyönteiselle keskustelupalstalle niin otappa suunnaksesi www.syomishairioistentuki.fi sieltä löytyy mukava keskustelupalsta ja on myös vanhempaa porukkaa. ei anoreksia tosiaan oo enää mikään teinityttöjen sairaus pelkästään.
Ikää on 20 ja anoreksia vasta aika uusi juttu minulle. Tai siis diagnoosia minulla ei ole, mutta niin moni on väittänyt minua anorektikoksi. Paino on tippunut vajaassa vuodessa 8-9 kg, enkä siis koskaan ollut ylipainoinen, pikemminkin päinvastoin.
Parantuminen ei kiinnosta, haluan vain laihtua lisää. Enhän edes tunne itseäni sairaaksi!
Saan ihan rauhassa laihduttaa, kun kukaan ei puutu asiaan. Ja hyvä niin ;)
miten sä laihdutat ja pysyt noin laihana?
Mä oon just täyttänyt 30, ja anoreksia alkoi silloin, kun olin n. 20v. Monta vuotta siinä meni, eikä se vieläkään ole kokonaan poissa - eikä varmaan koskaan enää tule sellaista ateriaa syötyä, etten tarkkan tietäis sen kalorimäärää tai kuinka paljon ekstraa pitää tehdä jumpassa/lenkillä...
Vaikka nyt se sairaus ei enää muutamaan vuoteen ole ollut ihan valloillaan, vaan olen pitänyt huolen, että joka päivä tulee syötyä jne. Kalorit kuitenkin pysyy aina reilusti alle 2000 päivittäin -lukuunottamatta satunnaisia ahmimisia (todennäk. ihan energianpuutteesta johtuvia), vaikka liikunkin paljon päivittäin.
Painoindeksikin pysyttelee reilusti alle 20 (mitat 166 /49), mutta on siinä pysytellyt jo muutaman vuoden, enkä enää edes halua laihtua - en vain halua saada grammaakaan lisää.. ja tämä ajatus todellakin hallitsee elämääni.
Joskus kun oksennan ja tulee rintakipuja, pelkään kuolevani - mutta mieluummin sitten kuolen kuin elän lihavana (tai yli 50 kiloisena -- eli ajatusmaailma on hyvin sairas edelleen...)
Eli mun komkemus noin 10 vuotta on/off-sairastaneena on, että koskaan se ei mene kokonaan pois, vaan väijyy aina jossain taustalla.
Mä en tosin ole mitään hoitoa tai terapiaa sairauteeni koskaan saanutkaan, lukuunottamatta jotain akuutteja tiputuksia /suonensis. ravintoa muutaman pvä:n kuureina.
ja jokin syömishäiriö minulla on. Ehkä anoreksiaa, koska laihdutan ja seuraan vaaan ja senttinauhan lukemia vähän liiankin tarkkaan. Täydellistä syömättömyyttä minulla ei juurikaan ole, koska pitää jaksaa käydä töissä ja puuhata lasten kanssa.
...ja täysin sekaisin syömiseni kanssa. Välillä anoreksiaa, välillä bulimiaa (tosin ahmimista erittäin, erittäin harvoin). Pääosin siis anoreksiaa.
Huvittavinta todellakin on, että "tämän ikäisenä" saa olla painonsa kanssa aika rauhassa. Anoreksia todellakin mielletään teinityttöjen sairaudeksi ja esim. mieheni ei ollenkaan tätä tajua. No, saanpahan olla rauhassa.
Tosin ainoa mikä pitää minut suht järjissäni on lapseni. Tämä poikani on ainoa, jonka takia jaksan vielä taistella... jotenkin pidän kiinni jostain... roikun.
Tosiaan, ikää on 37 vuotta - sairastuin samana päivänä (kuvaannollisesti) kun täytin 30v.
Anoreksiaa, bulimiaa... päihteitä, kaikkea mitä kuvitella saattaa. Siitä hetkestä kun sairastuin, elämä on ollut silkkaa helvettiä. Joka ikinen päivä.
Olen surkea alipainoinen nainen, kutistunut 11-vuotiaan tytön mittoihin. Näytän lähinnä naisen irvikuvalta. Mutta lopettaakaan en osaa, sillä sairaus on minulle koti, elämäntapa. Ei siitä noin vain lähdetä.
Lähipiiri on luovuttanut jo aikaa sitten. Nyt vain odotellaan tietoa milloin joudun pyörätuoliin sillä luut ovat jo niin hauraat etten kukene kunnolla kävellä - vain kipulääkkeiden turvin kykenen vähäiseen liikkumiseen.
Hiukset ovat aikaa sitten irronneet. Kaunis vaalea tukkani on.. edelleen vaalea mutta ohut kuin elämänlanka.
Sievät kasvoni ovat muuttuneet vieraiksi - posket kuopalla ja jotenkin hymykin näyttää irvistykseltä. Silmänaluset mustaakin mustemmat.
Hampaat murenevat yksi kerrallaan. Kynnet ovat käpristyneet kuperiksi, iho hilseilee vaikka öljyän sen 2 kertaa pvässä.
Vatsa ei toimi lainkaan ilman ulostuspillereitä. Uni ei tule ilman unilääkkeitä. Päivällä diapameja jotta en hajoa käsiin.
Maksa- ja munuaisarvot hälytysrajalla. Sydämeen on näillä näkymin tulossa tahdistaja melko varmasti. Kalium- ja natriumarvot hälyrajalla aina... plus sata muuta pikku päänvaivaa...
Tämä kaikki vain siksi että 30 vuotiaana päätin vähän hoikistua.
7 vuoden painajainen jatkuu yhä.
Hyvä 37v. tarinasi kuulostaa aivan kauhealta. Olen surullinen puolestasi, mutta samalla uskon tietäväni mitä koet. Olen itse 21v. ja laihdutan hulluna. Tuntuu hyvältä nähdä kun kylkiluut paistavat ihon läpi päivä päivältä enemmän. Nälkä on "mukava" tunne, ennen kauhea nälkä jopa sattui, mutta nyt haen sitä tunnetta. Ce la vie tjsp (en osa ranskaa) c'',)
c'est la vie ..nyt osaat;D
Itse olen 21v, asun yhä vanhempieni luona. Sairastin anoreksiaa 14-16-vuotiaana ja sen jälkeenkin on monesti tullut kausia jolloin katsoin vihaten kehoani ja päätin lopettaa syömisen. Pelottaa miten käy kun muutan yksikseni koska niitä samoja sairaita ajatuksia liikkuu yhä päässä vaikka olen nykyään normaalipainoinen ja pidän kropastani. Toivottavasti en enää ala siihen kierteeseen.
Syön ehkä kerta ja viikko silloinkin jotain tosi pientä ehkä kourallisen sekin oksennetaan myöhemmin pois. Olo on hyvä ei oireita. vettä juon jos muistan muuten kahvilla ja tupakalla mennään.
Painoindeksi jotain alle 17 joten vielä saa läskejä hävittää. Se hyvä juttu kuitenki etten näytä luurangolta ku lihaksia on sopivasti.
Hei rakkaat ihmiset!
Ymmärrän kyllä, millainen sairaus anoreksia on ja millaiset anorektikon ajatukset ovat, mutta SILTI...
Miksi haaskaatte koko ihanan elämänne painontarkkailuun, syömisen sairaalloiseen tarkkailuun ja itsenne tuhoamiseen? Ihminen on onnellinen, kun hänellä on hyvä olla fyysisesti ja henkisesti, kun hän on terve. Miksi haluatte tuhota itsenne? Tiedätte, että syömishäiriöillä ei ole ruusuista tulevaisuutta. Syömättömyydellä ei kaunistu, päinvastoin. Mitä hyötyä on laihuudesta, jos terveys on rapakunnossa ja kuolema kolkuttelee ovella??? Hankkikaa apua ja halutkaa parantua, vielä kun se on mahdollista.
-Teistä huolestunut-
Ei tarvitse huolehtia minä olen 69 ja minulla on anoreksia hyvin olen pärjännyt varsinkin muiden tyttöjen kanssa on ollut kivaa miau!