Olen yrittänyt elää päihteettömänä

Välillä retkahdan, pienesti. Ilmeisesti minulla ei saisi olla mitään välimuotoja, vaan pitäisi olla kokonaan ilman päihteitä. Varsinkin alkoholin juomisen jälkeen tunnen sen, kuinka serotoniinitasot ovat pohjalukemissa. Nämä tällaiset jälkeen päin-päivät tuntuvat siltä, että olen epäonnistunut ja surkea sekä haluaisin kuolla. Eilisen juomisen oikeutin sillä, että tuli kovaa stressiä läheisen takia. En tiennyt miten pysäytän stressaamisen, niin painelin viinakauppaan.

Nousuhumalan saavutin jo pienellä annoksella, koska en ole juonut. Se kesti aika vähän aikaa silti. Ennen vanhaan jatkoin juomista, kun ohitin sen kohdan. Kunnon humalaan asti ja niin pitkään, kun jaksoin (tuurijuoppo). Nyt laitoin korkin kiinni. Silti on paha olo ja olen kipeä. Yöunet olivat surkeat. Ehkä en kokeile enää onneani viinan kanssa. Jotenkin tuli mieleen tästä, kuinka lyhyt matka sinne kurjuuteen ja tyhjyyteen on. Olen siellä elänyt joskus tarpeeksi. On tämä elämä selvin päin todella vaikeaa, mutta parempaa se on silti. Oikeaa, elävää elämää kaikkine haasteineen. Nyt tuntuu siltä, että olen epäonnistunut ja leijun jossain tyhjässä tilassa. Vähän kuin en olisi missään. Kiintopiste puuttuu.

Olen pettynyt itseeni, taannuin johonkin mihin en olisi halunnut. Ja jos jatkan näin, en voi viettää raittiuden vuosipäiviä. Kyllä silläkin on merkitystä, vaikken sitä ole myöntänyt. Vielä en ole päässyt siihen asti. Joskus vähän katkerana mietin, miten nuorena saavutin lähes vuosikymmenen mittaisen raittiuden. Raitis elämä oli hyvää, mutten nähnyt sen arvoa. Minulla oli ehkä vähän tylsää jossain kohtaa ja hetkessä menetin kaiken sen, minkä eteen olin ponnistellut.

Ehkä koitan nöyrtyä ja pyytää apua siihen, etten joutuisi retkahtamaan enää. Haluan elää kaunista, elämää, aistia asioita, enkä sekoilla yhtään enää.