APA American Psychiatric Association Presidentti Steven Sharfstein myöntää ettei ole mitään ulkoista testiä jolla voidaan todeta psykiatriset diagnoosit paikkansapitäviksi.
http://cchr.org/pseudoscience/the_facts.htm
CCHR-
http://cchr.org/pseudoscience/the_facts.htm
CCHR-
Vastaukset 33
Vanhimmat
vastaus on xenu, tai xanu mikä lienee.
Olette verenhimoisia vampyyreitä jotka kyyläävät
mielenterveys palstalla saalistaen helppoa rahaa.
psykiatrit tosiaan rahastaa tolla hommalla,
en oo ennen tullut ajatelleeksikaan koko asiaa!
Diagnoosien paikkaansapitävyys? Ulkoinen testi? Ei tietenkään diagnoosia voida testata, muuta kuin samat testit tekemällä eri aikaan ja eri paikassa eri testaajan tekemänä!!! Eihän muitakaan tuloksia voida testata ulkoisella testillä, vain testit voidaan testata ja standardoida. Mietipä uudelleen!
Alkuperäinen kirjoittaja tarkoittanee, ettei ole olemassa testiä jolla voitaisiin todeta mielisairaus olemassaolevaksi sairaudeksi.
Tuli mieleeni päivän uutisesta, jossa juutalaisvitsi on johtanut rikosilmoitukseen kiihoituksesta kansanryhmää vastaan. Kyseessähän on ainoastaan ja vain vitsi, joka perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin.
Psykiatriassa pyritään luomaan uusi vainottu kansanryhmä. Psykiatria perustaa vainonsa terveyteen ja terveyden pakonomaiseen ja jopa ihmisoikeuksia loukkaaviin hoitokoinoihin. Toisaalta ei ole olemassa näyttöä siitä, että psyykkisesti sairas ihminen olisi oikeasti sairas tai että olisi olemassa hoito joka parantaisi ihmisen olemassaolevasta sairaudesta.
Psykiatria voi perustaa toimintansa standardoituun testaukseen, mutta toisaalta testauksilla taikka diegnooseilla ei ole tieteellistä pohjaa.
Olemme toki kauhistelleen vanhoja tapoja, joissa ihminen ollaan voitu sulkea loppuiäkseen laitoksen kehtysvammaisuuden vuoksi. Toisaalta tänäpäivänä ihmisiä suljetaan laitokseen poliittisista syistä. Käytännössähän olemassaoleva mielenterveyslaki perustuu politiikkaan, jonka mukaan mm. päihteen käyttöä taikka tietyn tyyppistä elämänvaihetta taikka käytöstä pidetään sairautena vaikkakin voimme monen moista elämänvaihetta esim. avioeroa tulkita positiivisestikkin. Toisaalta ainoastaan huumausaineet ovat jopa lakia silmällä pitäen kielettyjä suomessa, ei siis kaikissa valtioissa ja viinaa myydään pääsääntöisesti monopolilla valtion kaupassa. Kyse on jälleen siis politiikasta ja tässä kohtaa psykitria kompuroi jälleen omaan nokkelluuteensa. Politiikka taikka poliittinen näkemys ei ole hoidon peruste.
Niille joillekka on epäselvää, että mitä politiikka todellisuudessa on, niin politiikka on ainoastaan ja vain mielipide. Sairaus ja sairauden diegnosointi tulisi perustua tieteeseen.
1. Miten minkään sairauden voi todeta olemassa olevaksi sairaudeksi ilman, että on jossakin vaiheessa määritelty, että tällainen sairaus on olemassa? Ei mielisairauksia noin vaan keksitä, kyllä ne on nimensä saaneet ihan normaali tietä ja nyt ne voidaan todeta ihan siinä missä muutkin sairaudet.
2. Miten niin mielisairaan hoito on leimaavampaa kuin sairaudenhoito yleensä? Jos olet sairas, olet kenties sairaalassa ja saat hoitoa sairauteesi, eikä sitä kukaan ota vainona.
3. Psykologitko ovat keksineet määritelmän siitä mikä on "normaalia" ja korrektia? Kyllä se on syntynyt yhteiskunnassa, jossa psykologia tieteenä on syntynyt ottamaan vastaan sen mitä vastaan tulee ja hoitamaan sitä. Psyykkisesti sairas on silloin, kun ei yhteiskunnassa pysty toimimaan, ei silloin kun psykologi niin päättää. Miten koskaan voidaan osoittaa, että ihminen on oikeasti sairas, henkisesti tai fyysisesti? Jos korkea kuume, on ihminen sairas, mutta silloinko ei, kun ihminen on psykoottinen ja kärsii siitä? Kun ei sitä voi kuumemittarilla osoittaa, niinkö?
4. Mitä muuta kuin standardoidut testit ja normit sekä testaushistoria ja hoitotulokset tarvitaan tieteelliseen pohjaan?
5. Päihteiden käyttö tai muu yksittäinen syy, politiikka kuten tässä yhteydessä halutaan ilmaista, ei johda mielenterveyspalvelujen pariin, kyllä se vaatii sen, että ei tule toimeen muutoin.
Homma on nyt niin, että kun tutustuu psykologiaan tieteenä, ei yksittäisistä kirjoista, keskustelupalstoilta ja omasta lähipiiristä, tieteellinen tieto kasvaa kummasti.
1. Sairaus on rakenteen taikka toiminnan poikkeavuus, joka aiheuttaa tilapäistä taikka pysyvää haittaa, poikeavuutta taikka vammaisuutta.
Vaikkakin sairauden tunnusmerkistössä ollaan nimetty psyykkiset syyt fyysisten lisäksi, niin psyykkinen vajaatoiminta taikka selkeä poikeavuus pitää kyetä osoittamaan. Esim. kehitysvammaisen kohdalla selityksiä selkeälle ja mm. äö-testillä mitattavissa olevalle poikeavuudelle liikuntakyvyn vajaavuuksien lisäksi voi löytyä useita. Fyysisesti terveen ja selkeästi älykkään ihmisen kohdalla ollaan useasti sairaudeksi katsottu jokin epämielekäs elämäntapa, joka maailman mittakaavassa voi olla hyvinkin yleistä taikka ehkä jotain mitä on sanonut taikka tehnyt, mutta silti jotain sellaista joka mahtuu olemassaolevien sääntöjen taikka tavanomaisuuden raameihin. Mielensairauden tunnusmerkin ollessa todellisuudentajun heikkeneminen, niin todellisuudessa moni elämäntapa suoranaisesti perustuu harhaiseen todellisuuteen (kulttuurit) aivan kuten uskonnot.
Käytännössä esim. miehet ja naiset poikeaavat toisistaan niin fyysisesti kuin psyykisestikkin. Näin todellisuudessa, jossa monesti nainen elää hyvinkin tunnepitoista ja ihmiskeskeistä elämää tehden samalla diegnooseja, joissa mies on sairas mikäli tämä ei koe maailmaa samalla tavoin kuin nainen. Silti diegnosia tekevä nainen ei välttämättä ymmärrä tietokeen taikka auton teknologiaa saati kykene tekemään diegnostikkaa siitä, että missä komponentissa viallisen koneen vika todellisuudessa sijaitsee.
2. Mieleltään sairaaksi katsottua kohdellaan poikeaavasti muihin nähden, joten väärä taikka epämielekäs diegnoosi aiheuttaa tarpeettoman vääristymän potilaaksi katsotun henkilön elämään. Näin siis todellisuudessa työ, harrastus taikka kotielämässä.
Sairaalalla ei ole normaaliin ihmiseen minkäänlaista parantavaa vaikutusta, eikä lääkkeet ole tarkoitettu parantamaan ketään mistään. Lääkityksillä pyritään ensisijaisesti taltuttamaan poikeaavaksi katsottua käytöstä, mutta useimiten vaikutus jää mielikuvituksellisesksi. Potilas ei ehkä käyttäydy lääkkeissä sen kummemmin kuin ilman lääkitystäkään. Kovilla lääkkeillä sadaan ihminen vaikka vajoamaan viikoksi sänkyyn, mutta saman asian ajaa vaikkapa jatkuva ja raju humala.
Mielenterveyspotilaat ovat isolta osin vain silmätikuksi katsottavia henkilöitä, joillekka mielisairaus diegnoosina on lisätaakka. Mikäli kaksi ihmistä tekee identtisesti saman rikoksen. Kumpainenkin lyö syystä taikka toisesta ihmistä silmäkulmaan, niin terveeksi katsottu saa sakot jos edes sitä, mutta sairaaksi katsottu voi joutua useaksi viikoksi suljettuun sairaalaan. Vapaudenriisto näiltä osin todella iso rangaistus, koska terveeksi katsotun pitäisi tehdä huomattavasti isompi rikos joutuakseen edes putkaan taikka tutkintavankeuteen.
3. Sairauden diegnoosi on edelleen poikeavuus joka aihuttaa haittaa taikka vammaisuutta. Esim. keuhkojen tilavuus voi esim. tupakoinnin vuoksi pienentyä ja tämähän voidaan vaikkapa mitata, mutta toisaalta tämä ei välttämättä vaikuta poikeaavan paljon vammaisuutta taikka haittaa. Siltikin voi olla saman ikäinen ihminen, joka on huomattavan ylipainoinen, jolloin esim. fyysinen kunto voi olla huomattavasti huonompi kuin tupakoivalla. Mikäli puhumme normaalista ja epänormaalista yksilön käyttäytymisen ja tapojen pohjalta, niin löydämme aivan varmastikkin yhteiskunnasta jonkilaisen kulttuurin, joka tukee poikeaavaksi katsottua käytöstä sen sijaan, että kyseessä olisi jokin huomattava poikeavuus. Poikeaavaa käytöstäkin voi esiintyä, mutta ykislöön voidaan kohdistaa poikeaavan paljon esim. henkistä rasitusta, joka aiheuttaa oireen. Mielenterveydenhito on useimiten ylimääräinen henkinen lisärasite.
Mikäli yksilö ei jonkun mielestä kykene selviytymään yhteiskunnasta ja maailmasta, niin pärjäämättömyys pitäisi kyetä osoittamaan jo olemassa olevaksi. Pelkkä spekulaatio pärjäämättömyydestä ei siis riitä. Esim. laki luo raamit mm. velvollisuuksille ja mikäli velvollisuuksista ei suoriudu, niin tuolloin vastas voimme puhua poikeavuudesta.
4. Tiede pystyy selventämään mm. sen miten jokin asia taikka kappale toimii, mistä tämä muodostautuu taikka miten luonnollista käytöstä kyetään hallitsemaan taikka muokkaamaan.
Mielenterveystyö nykymuodossaan on aristoteelistä filosofiaa, jossa pyritään löytämään ratkaisu yksikertaisella tarkastelulla ja järjenkäytöllä ilman tutkimustuloksia. Näiltä osin standardisoinnit ja normit ovat pitkälti kvalitatiivisiä, eli laadullisia. Mustetahratestejä on toki monenmoisia, mutta näillä ei ole kytköstä nykytieteeseen, jossa ideoita ja teorioita pitää rinnastaa todellisuuteen ja joidenka yhteys todellisuuteen pitää kyetä osoittamaan. Esim. mielensairauksien tieteellistä poikeavuutta ei juuri koskaan kyetä osoittamaan. Lääkehoito on yksilön ja käytöksen turruttamista, ei siis biologisesti muokkaavaa taikka todelista poikeavuutta parantavaa.
5. Hoidonperuste virallisesti on selkeä todellisuudentajun heikkenimenen ja mikäli hoitaja ei tunne todellisuutta, niin se ei tarkoita että potilas olisi sairas.
Psykologia on joiltakin osin lähempänä tiedettä kuin psykiatria, koska psykologia pyrkii selittämään ja tutkimaan luonnollista käytöstä. Toisaalta psykologian puuttuessa normaaliin käytökseen taikka kokiessaan tarvetta muokata käytöstä, niin tuolloin joudumme jälleen ristariitaiseen tilanteeseen yksilöllisyyden ja ulkopuolisen normiston kanssa. Käytännössä siis hoidosta ja muokkaamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Olisikin siis helpompaa antaa ihmisten kulkea vapaasti omat polkunsa ja päinvastoin kuin nykyään, niin puuttua niihin tekijöihin jotka pyrkivät muokkaamaan käytöstä epämielekkääseen suuntaan.
Koska mielenterveydenhoidolla ei ole tieteellistä pohjaa, niin koko terveydenhuollon pitäisi irtaantua mielenterveydenhoidosta. Koska hoitokenot ovat filosoofisia, niin voisimme tarkastella hoitojakin siten, että pakkohoito on aina väärin, koska se ei palvele asiakasta. Asian näin ollessa mielenarvauksesta tulisikin tieteestä eroava vapaaehtoinen vaihtoehtohoito. Mikäli ja kun pakkokeinot katsotaan täysin välttämättömiksi, niin pakkokeinot tulisi liittää vankeinhoidon piiriin. Tuolloin potilaan pitäisi todellakin tehdä jotain niin poikkevaa, että vankeustuomio olisi perusteltua. Samalla pääsisimme eroon mielenterveyslain rikoksesta syytetyn mielentilatutkimusta varjostavasta mörköpykälästä joka ei luo asiakkaalle mahdollisuutta puolustautua taikka valittaa hoitopäätöksistä vasta kuin jälkikäteen.
Täyttä asiaa!.
kannata jatkaa ennenkuin olet tutustunut siihen mitä testimenetelmiä käytetään mielisairauden arviointiin. Koko ajattelusi käyttäytymisen poikkeavuudesta ja psykologin päätöksien teosta käytöksen tarkkailun pohjalta kaatuu. Asiaakin varmasti on, mutta jos pohja puuttu on siitä huono lähteä rakentamaan.
Kohta 4. ("Lääkehoito on turruttavaa, ei parnatavaa"). Näin varmasti vanhoilla lääkkeillä ja monilla rauhoittavilla, mutta esim. SSRI-lääkkeiden serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavilla lääkkeillä voidaan korjata potilaan hyökkäys-/pakenemistilaan jäänyt "stressi aivoissa". Paniikki- ja pelkokohtauksista kärsivät saavat näistä todellisen avun ja jotkut parantuvat pysyvästi, joillekin riittää pieni estolääkitys vuosien tai loppuelämän ajan, mutta pääasia, että potilaan kokema ahdistus helpottaa ja selviää arkipäivästä.
Toinen juttu. Itsekin olen sitä mieltä, että monia pieniä mielenterveyshäiriöitä medikalisoidaan tarpeettomasti, mutta tämän vaikuttaa nykyinen yhteiskunta. Jos en selviä työelämästä pienen, mutta invalidisoivan esim. paniikkihäiriön takia, on pakko mennä saamaan diagnoosi, saadakseen rahallista tukea jostakin. Muunlaisessa kulttuurissa selviäsin pelokkuuteni kanssa pamenessa tai kotitöissä, jos joku elättäisi minut, mutta Suomessa avioliitossakin jokainen elättää itse itsensä ja lapset siinä sivussa. Rahallisesti moni ei pysty olemaan hankkimatta diagnoosia itsestään, vaikka sitä ei haluaisi yleisen leimautumisen takia. Monella on iso perhe elätettävänään ja suostuuko esim. luopumaan omakotitalosta ison perheen kanssa, jos tulee mielenterveyshäiriö, joka vaikeuttaa työssä pärjäämistä. Yksinäisen ihmisen on tässä mielessä helpompi päättää itse asioistaan, koska pieni asunto riittää. Perheellisen on ajateltava kokonaistilannetta koko perheen kannalta eli kannattaako perheen kodista luopua esim. vuoden kestävän mielenterveyshäiriön takia, johon siis voi saada diagnoosin ja rahallisen tuen vai muuttaako epäinhimillisen ahtaaseen kerrostaloasuntoon, vaikka omakotitalon maksua olisi jäljellä enää muutama vuosi (kun sitä on maksettu jo 10-15 vuotta). Eli meitä on paljon perheellisiä isiä ja äitejä, joitten elämäntilanne on diagnoosiin pakottava, vaikka ei itse niin sitä leimaa tahtoisikaan. Muuten kirjoituksesi oli tosi hyvä.
Testimenetelmiä voi olla a:sta ö:hön, mutta minkälaisia saavutuksia psykiatrialla on? Satoja tuhansia on leimattu mielisairaaksi jopa suomessa, mutta onko ihminen mielisairas jonkun muun mielestä kuin vanhan mummon? Niin pitkään kun mielisairauksien olemassaolosta, diegnosoinnista ja testimenetelmistä ei julkisesti puhuta edes samaan tapaan kuin syövästä, niin niin pitkään myös puhumme huuhaa tieteestä, joka mielivalloin haluaa kohdella yksilöä.
Kirjoituksesi kuvastaa hyvin yleistä käsitystä, jossa esim. on helpompaa leimata mielisairaaksi ihminen, joka asuu yksin kerrostalossa perheettä. Samaisesta asiasta oli viestiketju jo aijemmin ja tuolloin tulimme tulokseen, jossa yksin kerrostalossa asuvan asunosta tulee helposti poliisin yleinen kulkuväylä ja sosiaalitanttojen paratiisi.
Mikäli asiaa tutkimme hieman syvemmältä, niin olisi toki helpompaa ja perustellumpaa hoidattaa sitä, joka on perheellinen. Tuolloin kyseesä ei ole ainoastaan potilas itse vaan myös muut perheenjäsenet lapset mukaanlukien, jotka voivat kärsiä vanhemman oikuttelusta.
Toisaalta jos leimaamme mielisairaaksi nuoren aikuisen, joka asuu yksin kerrostalossa ja on ehkä jopa työtön, niin tältä kariutuu hyvinkin helposti lähitulevaisuuden suunitelmat. Työpaikka jää saamatta ja sitä myöden myös perhe ja talo. Diegnoosi ei suoranaisesti estä taikka hidasta mitään, mutta toisaalta kenelläkään ei ole halua perustaa perhettä jos itse on jo joutunut mielenterveyden hoidon silmätikuksi. Kokemuksella voin taata, että tunkevat nenänsä kaikkiin mahdollisiin elämäntilanteisiin ja vaiheisiin ns. utelumielessä. Ehkä sitten joillekkin halutaan antaa esim. työvoimatoimistosta poikkeuksellisia palveluita kuntoutus mielessä ja perustaa toimenpiteet arvioituun kykenemättömyyteen. Samalla mielenterveysdiegnoosia voidaan pyrkiä käyttämään oikeuttavana syynä poikkeustoimenpiteille esim. työvoimatoimiston kuntouttamis ja aktivoimistoimenpiteisiin.
Toisaalta työttömyydenkin syy voi olla siinä, ettei työmarkkinoilta ole löytynyt riittävän haastavaa ja hyvin palkattua työtä. Eihän insinöörikään toimi kaupassa kärrypoikana, joten työnhaku jatkuu siihen asti, jotta riittävän mielekäs työ löytyy. Itse olen kuvailemassani tilanteessa ollut ja ehdotuksena on ollut mm. osa-aika aktivointia palkatta hyväntekeväisyysjärjestössä. Näissä tilanteissa on lähestulkoon tullut pissit ja kakit housuun naurusta.
Miksi siis joku kokee mielihalua ja tarvetta ahdistella ihmistä, joka käytännössä ei edes pitkään jatkuneen työttömyyden aikana tarvitse edes sosiaalitoimiston palveluita?
ovelle tule! Yksikään sinkkuystävistäni eikä työttömistä ystävistäni, ei edes työttömistä sinkkuystävistäni ole minkään mielenterveys palvelun piirissä. Kyllä pitää olla jokin syy, miksi on joutunut "silmätikuksi"!!! Totta kai, jos on esim. epävakaa persoonallisuushäiriö tms. tarkkaillaan, sehän olisi muuten heitteillejättö.
Eihän siihen tarvita kuin "huolestuneiden" = holhoaavien vanhempien yhteydenotto. Täysin luonnollista toki jos on kertaalleen sairaalaan otettu, niin jokainen antaa jopa keskustelupalstalla omat epäilynsä ja diegnoosinsa. Kuten jo aijemin itse olen sanonut, niin olen äärettömän tyytyväinen jokaisesta tehdystä henkeen ja terveyteen okhdistuneesta rikoksesta jne.. koska en itse ole ollut osallisena taikka syylisenä teidän hulluuksiin.
tyyppi, joka aikaisemminkin väitteli jonkun kanssa asiasta. No enpä minä nyt aloita. Jos haluat uskoa ilman todellisia todisteita, että suljetulle joutuu vain toisen ilmoittamana, saat harhaluulosi minun puolestani pitää.
kun löytyy ihmisiä, jotka eivät millään halua ymmärtää asioiden useampaa puolta, vain omansa. Luepas vaikka Duodecimistä uusimmat saavutukset, vaikka nekään eivät voi vakuuttaa ihmistä, jolla ajatus noin syvään iskostunut. Ei se mitään, kaikilla on lupa ajatteluunsa.
En tarkoittanut mitään vastakkainasettelua yksinäiset vastaan perheelliset, sillä mielenterveyshäiriöitä on molemmissa ryhmissä. Tarkoitin lähinnä rahallista selviämistä, että perheellinen ottaa helposti mielenterveysongelmaisen leiman rahallisista sysitä, koska muuten ei selviä elatusvelvollisuuksistaan, eikä perhettä haluta mihin tahansa loukkoon ajaa lyhytaikaisen häiriön takia.
Sinä voit selvitä raha-asioistasi ilman mitään sossuja ynnä muita, mutta kaikille tämä ei ole mahdollista. Esim. perheellinen ihminen on tehnyt vuosien ajan työtä hyvässä ammatissa ja sitten hänelle tulee vakava työuupumus. Ei hänen kannata rahallisista syistä sanoa itseään irti työpaikasta, vaan lähteä hoidon piiriin ja saada sairasloma ja samalla "leimautua tässä yhteiskunnassa". Jos työnteko ei onnistu sairaslomankaan jälkeen, on mahdollisuus saada tuettua kuntoutusta ja jää harkinta-aikaa, palatako työhön vielä. Nimittäin jos ne asunnon lainat on päällä, et kovin äkkiä pudottaudu vapaaehtoisesti nollalle eurolle.
Mikäli perheellinen lähtee hoidon piiriin, sosiaalityöntekijä on myös hoidon suunnittelussa mukana, joten perheellinen kokee myös tätä sosiaali-ihmisen kontrollia, mutta "vapaaehtoisesti", ettei joutuisi kaikkien tukien ulkopuolelle ja perhe taivasalle. Tämä ei siis ole automaattisesti kielteinen asia, koska uupunut saa apua ja hoitoa, lapset laitetaan päivähoitoon ja katsotaan, että huoltaja/ huoltajat pärjäävät kotitilanteessa ja kotiinkin on mahdollista saada hoitoapua.
Sinä olet varmasti kokenut henkilökohtaisesti epäoikeudenmukaisuutta omassa tilanteessasi, mutta sitä ei voi automaattisesti yleistää kaikkialle. Suomalainen haluaa yleensä saada toimeentulon muutoin kuin kerjäämällä ja monelle on välttämätöntä totella näitä kontrollikuvioita saadakseen toimeentulon. Moni näistä kontrolleihin suostuvista (rahasyistä) eivät ole varsinaisesti MIELISAIRAITA, vaan on pieniä mielenterveysongelmiakin, jotka vaikeuttavat tässä kovassa kilpailuyhtiskunnassa pärjäämistä.
Ei näitä tarkkoja määritelmiä mielenterveyshäiriöistä tai -sairauksista tarvittasi, jos eläisimme toisenlaisessa yhteiskunnassa. Tässä yhteiskunnassa ei pärjää ilman rahaa, jos ei elä omavaraistaloudessa ja toisekseen ei kaikilla ole insinöörin kykyjä ja taitoja hankkia elantonsa esim. lyhyillä keikkahommilla (pimeästikö?). Moni siis tarvitsee ulkopuolista apua ja rahallista tukea elämäntilanteeseensa. Suomessa kilpailu vain kiristyy ja kiristyy. Ihmisen on kehdosta hautaan kehitettävä itseään ja oltava jatkuvassa kilpailutilanteessa toisten kanssa. Mielenterveyshäriöt takuulla lisääntyvät tällä menolla ja moni tarvitsee sen avun, joten ei kannata ykispuolisesti syyttää kaikkea mielenterveyshoitotyötä. En ole ammattilainen, vaan avun tarvitsija.
Muitakin syitä taikka tekosyitä voi varmasti olla, mutta joudumme jälleen aristoteeliseen filosofiaan, jossa voidaan väittää mm. että miehellä on kumpaisessakin jalassa enemän varpaita kuin naisella. Samoin mielenterveydenhoidossa voidaan väittää mitä tahansa, mutta tilanteessa jossa ei ole olemassa näyttöä taikka tutkimustulosta suuntaan taikka toiseen, niin tuolloin diegnosikaan ei lähtökohtaisesti voi olla oikea. Tieteellisellä tutkimuksella voimme todeta, että mihillä on lähtökohtaiseti yhtä monta varvasta kuin naisillakin. Samoi mm. minua on syytetty siitä, että olisin irtisanoutunut työstäni ja että työttömyys on kestänyt liian pitkään ja osittain väiteenä on ollut ettei työttömyyttä sallita. Käytönnössähän tilanne oli se, että monta sataa henkeä työllistänyt työpaikka kaatui ja hiljalteen koko henkilöstö irtisanottiin minut mukaanlukien. Työnhaku oli täysin kunnossa, eikä työttömyysrahan saantiin alunalkaenkaan ollut pitkiä karensseja, koska irtisanominen tapahtui taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Työttömyyden kestoon juuri kukaan ei voi itse puuttua. Työnhaku kestää sen jota uuden työpaikan löytäminen kestää. Toisaalta yhteiskunnassa on ihmisiä joidenka työnhaku on kestänyt jopa kymmenen vuotta, joten vuoden työttömyys ei tänäpäivänä ole mikään kummastus. Kyse oli siis siitä, että mielenterveydenhoito oli saanut väärää tietoa vanhemmiltani, eikä realistista "tieteellistä" tutkimusta oltu tehty väitteiden osalta laisinkaan. Kyse oli siis vanhempieni raivonpurkauksesta.
Sairaslomasta on pitkä matka sosiaalitoimistoon työtätekevälle, koska ensisijaisesti työnantaja maksaa sairasloma-ajan palkan ja vasta tämän ajan jälkeen maksumieheksi siirtyy kela. Käytännössä siis työtätekevä saa täyden palkan sairastelustaan ja vaikka sairasloma johtaisi laittomaan irtisanomiseenkin, niin tämän jälkeen on mahdolista riitauttaa irtisanominen ja vaatia työnantajaa okrvaamaan aiheuttamansa vahiungon. Tässä ruljansissa on periaatteellisesti kulunut joa 2-4 vuotta, jonka jälkeen moni saa mm. ansiosidonnaista päivärahaa kuuluessaan työttömyyskassaa. Ansiosidonnaista rahaa maksetaan n. 2-vuotta (500 päivää), joka tämäkin katkeaa siksi aikaa kun asiakas on sairaslomalla (kela maksaa) taikka menee ns. "näin keität vettä" kurssille. Näissä kuvioissa ihminen voi viettää vaikkapa 6- vuotta elämästää. Minulla työnhaku hhankaloitunut lanttumaakareiden vuoksi ja työttömyyttä taikka rikkinäistä työhistoriaa takana melko tarkalleen 5-vuotta (paras aika ihmiselämästä siis piloilla).
Asioissa on useampaa puolta ja tämä on jopa koko suomen kattavassa viranomaistyöskentelyssä heikko lenkki, koska asioita halutaan lähestyä siitä näkökulmasta josta jokin huuhaa professori haluaisi asian nähdä. Toisaalta moni yhteiskunnan sääntö ja toiminta tapa velvoittaa ainoastaan ja vain viranomaisia ja julkista tehtävää suorittavaa työssään. Ei siis yksittäistä ihmistä tämän henkilökohtaisissa ratkaisuissa taikka valinnoissa. Koska yksilön näkökanta, tavoitteet ja keinot selvitä tilanteesta ovat toiset kuin johon häntä väkipakolla pyritään vedättämään, niin tuolloin syntyy helposti ristiriitaisuuksia jossa ihminen jumahtaa paikalleen siitä huolimatta, että omat näkemykset olisivat olleet ainoastaan ja vain eteenpäin pyrkiviä. Tuolloin mm. mielenterveydenhoito toimii kaikkien ongelmien äitinä.
kertomasi tilanteen, että vanhempasi ovat saattaneet sinut pakkohoitoon, ja pakkohoitokokemus puolestaan haittaa työnsaantiasi. Halusin vain sanoa, että saman leimautumisen kokee pienen mielenterveyshäriön kokenut ihminen. Hoidot voivat olla tarpeellisia ja onnistuneita, mutta samalla joudut selittämään tilanteesi eri viranomaisille joka taholla pysyäksesi eri tukien piirissä. Tämän tilanteen kokee hyvin moni suomalainen - ei ainaostaan pakkohoidoissa olleet. Mielenterveyspuolella kohtelu saattaa olla asiallista ja ystävällistä (tuskin kaikkien kohdalla) ja tukee ongelmaisen ihmisen pärjäämistä, mutta enstäs tämä suomalainen ajattelutapa (naapurit, työkaverit, ystävät, eri virastojen ihmiset, terveydenhuolto jne)???????????? KERRAN HULLU, AINA HULLU JA PARANTUA ET VOI! Jos itse vielä hyväksyy ongelmansa ja lähipiirikin ymmärtää ja tukee, mutta entäs asiointi työnhaussa yms??
Olen ollut kohta 3 vuotta työttömänä ja tämä kokemus sairastuttaa osaltaan. Ammattisuoja on vain kolme kuukautta, kun työnhaku alkaa. Sen jälkeen joudut ottamaan vaikka siivoajan työn vastaan, vaikka olisit opettaja tai insinööri. Jos et ota, tulee karenssi. Työttömänä olet toisten armoilla. Kaikilla ei ole edes ansiosidonnaista päivärahaa ja tällöin joutuu pienen työttömyystuen saadakseen leimautumaan, jos ei kykene kaikkeen työhön eikä pidä kerjuuta vaihtoehtona.
Et todellakaan ole ainoa, jolla on työnsaantivaikeuksia. Entäs nelikymppiset ihmiset, jotka laitetaan pihalle, kun tehdas lakkautetaan tai tietotekniikka hävittää kokonaan ammattisi, kuinka luulet tämän ikäisen saavan työtä - pitäisi olla koulutettu uuteen ammattiin ja olla nuori. Lähdet nelikymppisenä opiskelemaan uutta ammattia päätyäksesi taas työnhakijaksi kuullaksesi, että olet liian vanha työhön. Jos näissä kuvioissa mielenterveys alkaa rakoilla, olet yhtä leimattu kuin pakkohoisossa ollut. Työhistoriaan tulee ihan liikaa aukkoja, kun ei ole työssäoloa.
Sinun tilanteesi on hyvin henkilökohtainen kokemus. Luulen, että kokemasi vaivaa loppuelämäsi, jos et pysty selvittämään asiaa vanhempiesi kanssa tai saamaan oikeusteitse apua. Silti leima pysyy pitkään. Omassa perheessänikin on suunnaton tragedia hoitojen osalta, joten kokemuspohjaa on, että kertomasi on varmasti totta. Monen ongelma vain on niin erilainen kuin sinun ja näitä mielenterveysapuja tarvitaan.
Työasioihiin palatakseni vielä, niin ihmisillä on omituisia käsityksiä mm. työnhausta taikka työelämästä. Osin työelämää käsitellään siten, että on välttämättömyys tehdä työtä vaikkakaan laki ei luo meille velvoitetta työntekoon. Yhteiskuntapalvelut ovat tuomioistuimien määräämiä rangaistuksia ja muutoin työ on vapaaehtoista. Toisaalta työvoimatoimiston säännöt nimeävät menettelytapoja joista on olemassa päivärahan katkaisun uhka ja karenssi (rangaistus)ajat. Tuolloin työvoimatoimisto toimii arvion tekijänä asiallisesta ja epäasiallisesta työnhausta ja sanktiot näiltäosin jäävät ainoastaan ja vain lain sanelemaan määrään ja muotoon.
Se jota tulee esim. siihen, että minulta oltaisiin vaadittu vapaaehtosita koulutusta, niin ei vielä kerro sitä, että koulutukseen pääsisi vaikka hakisi. Opiskeljóita kipailutetaan ja pistetetään ja tuolloin tuloksena voi olla jopa rukkaset. Toisaalta työvoimatoimiston säännöt kohtelevat eri hakijoita eriarvoisesti. Esim. nuori juuri koulunsa lopettaneen pitää hakea koulutukseen jos mielii työttömyysrahaa. Toisaalta yli 25-vuotiaiden kohdalla ei ole juuri muita velvoitteita kuin osallistua työllistämistä edistäviin toimenpiteisiin ja kurssituksiin.
Joskus olen kuullut väitteen, ettei työttömyysrahaa haluta maksaa jos tekijäkään ole työnhakukunnossa. Arviointi mielestäni perusksillaan silloin kun työnhaussa itsessään ei ole moittimista ja päivärahatkin juoksevat. Toisaalta oli itse sairaalaan menessä yli 25 vuotta ja sain ansisiodonnaista päivärahaa. Ansiosidonnainen päiväraha ei ole edes tarveharkintainen niin kuin esim. työmarkkinatuki joiltakin osin on. Toisaalta sairasloman aikana sain hieman parempaa sairaspäivärahaa jota muutoin olisin saanut ansisidonnaisena ja käytännössä kun olin sairaslomalla, niin minulta säästyi monta päivää ansiosidonnaista, jotka alkoivat juoksemaan vasta sairasloman loputtua.
Se jota tulee esim. minun työn loppumiseen, niin se oli täysin työnantajan kanssa sovittu asia. Työnantajalla oli paineita irtisanomisiin ja toisaalta olin juuri itse saattanut "projektini" loppuun siten, että uutta projektia päästiin aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä niiden tekijöiden kanssa jotka työpaikalle jäivät. Työnantajalla ei ollut muutoinkaan riittävän ripeitä otteita minnun aseman taikka palkkauksen parantamiseen, joten miksi siis tehdä "insinöörityötä" siivojan palkalla.
Totuus oli kaikesta huolimatta se, että työt loppuivat enemmin taikka myöhemmin kokonaan. Työ ei ollut minulle tuottavaa ja ajankohta irtisanomiseen oli mitä parahin. Tuolloin edes irtisanomistilanteessa ei ollut vastaanhangoittelijoita edes työvpoimatoimiston sääntöjen osalta. Jonkilainen työttömyys oli siis laskelmoitua siten, ettei pienehköstä työttömyydestä synny minulle juurikaan haittaa. Vasta sairaaksi leimaantumisen jälkeen työnhausta on tullut todella vaikeaa.
Se jota tulee ammattisuojaan, niin hyvin harva työnantaja hakee ylikoulutettua työvoimaa ja sopimukset ovat muutoinkin aina kahden osapuolen välisiä (työnantajan ja tekijän), jolloin hyvinkin pieni ele siihen suuntaan, ettei työ ole koulutuksen mukainen johtaakin siihen, ettei sopimusta synny ja tekijäksi valitaan soveliaampi. Toisaalta moni työnantaja voi hakea jopa alikoulutettua työvoimaa siksi, että kykenee pölyjenpyyhinnän ohella tekemään jotain vaativampaakin työtä. Tuolloin tietenkin voi syntyä erimielisyyttä palkkauksessa. Palkkaahan maksetaan pölyjenpyyhinnästä, eikä insinöörityöstä. Tiedän jopa tapauksia jossa koulutus ollaan jätetty kesken, koska mnuutoin olisi ylikoulutettu työtehtäviin jossa jo on, eikä valmistautumisen jälkeen työnantajalla olisi tarjota mitään soveliasta tehtävää. Toisaalta tiedän myös tapauksen, jossa sopimuksen syntymisen ehto on ollut tietty tutkinto, mutta tekijä on vakuutellut valmistautuvansa joka tapauksessa, mutta koeajan jälkeen on lopettanut koko koulutuksen. Tuolloin työantajaa ollaan puijattu melko rankasti.
Olen itse ollut vastentahtoisessa hoidossa runsaat 10 vuotta sitten. Silloin ei juurikaan mitään tutkittu vaan kun vastustin hoitoa alkoi papareihin ilmestyä mitä kummallisimpia minun sanomakseni väitettyjä asioita.
Missään vaiheessa en havainnut minkäänlaista lääketieteellistä analyysiä tarkkailujakson aikana. Joitain kysymyksiä esitettiin ja kun sain sairaskertomuksen luettavaksi niin helposti saattoi todeta, että kysymyksistä päätellyt kirjoitelmat eivät olleet juuri miltään osalta loogisessa yhteydessä puhumiini asioihin.
Minulla ei nyt ole mahdollista julkistaa koko juttua mutta sanoisin sen, että sairaudessa, joka minulla väitettiin olleen kuuluu sairauden toteamisen edellytyksenä olla se, että on harhojan VALLASSA. Itse toin kaikissa kertomuksissa esiin sen, että epäilen tapahtuneen muutamia asioita, jota epäilyä sitten pidettiin sairauden osoituksena.Harhojen vallassaoloa ei tutkittu mitenkään.
Tuolloin olin 36 vuotias ja kovasti olin perustamassa perhettä ( olin siis jo valmiiksi myöhässä, syistä, joista toivon voivani kirjoittaa myöhemmin ).
Kun minut todettiin mielisairaaksi olen katsonut, että en kykene reaalimaailmassa koskaan hankkia puolisoa, joka synnyttäisi meille yhteisen lapsen, siksi, että kukapa nyt virallisesti mielisairaan haluaisi puolisokseen. Toisaalta en voinut samasta syystä päästä töihinkään, sillä nyt yli 10 vuotta myöhemmin on minulla takanani eläkejakso, jolloin yksikään työnantaja ei reaalitodellisuudessa palkkaa minua töihin.
Sairauden toteaminen oli koko toiminnaltaan todella holtitonta "työtä". Valitin asiasta ja vaikka minulla oli kirjallisia todisteita siitä, että en ollut ajatellut niin kuin eräs mielikuvitusmaailmassa elävä lääkäri väitti minun ajatelleen, niin valituksestani ei piitattu tuon taivaallista. Kirjallisesta materiaalista kuitenkin selviää hyvin selvästi se että olin vain pohtinut eräiden tapahtumien tapahtumista ja se, että en usko niin tapahtuneen.
Sairaalassa ollessani suunnittelin itsemurhaa, sillä olihan elämäni turmeltunut, koska en koskaan voisi saada kumottua tuota diagnoosia;luvassa oli vain loputon sairaalakierre, koska olin kuulemma sairaudentunnoton, vaikka totesinkin, että en ollut sanonut niin kuin minun väitettiin sanoneen. Tällainen henkilö ei ole sairaudentunnoton, vaan sellainen on se,joka pitää psykottisia ajatuksiaan täysin luonnollisina. Minä olisin sairauden myöntänyt, mutta en voinut niin tehdä koska en ollut sanonut ja kirjoittanut niin, että olisin koskaan ilmaissut niitä sanoja joita minun väitettiin sanoneen. Psykiatri ei mitä ilmeisimmin ollut koskaan oppinut ymmärtämään mitä sairaudentunnottomuus on. Minä olisin sairauden myöntänyt jos olisi voitu näyttää että olisin ilmaissut sellaista, jonka sairaala ilmoitti minun sanoneen. Kyse on vakavasta virkavirheestä.
Nyt olen 47 vuotias ja edelleenkin käsittääkseni virallisesti mielisairas, joten jokainen lukija ymmärtää millainen kohtaloni on. Minua on kuitenkin ilahduttanut mielenterveystoimiston pari hoitajaa, jotka suhtautuivat minuun kuin ihmiseen...sairaalassa aivan yleisesti pidetään potilaita ali-ihmisinä. Nykyisin käyn hakemassa injektion terveyskeskuksesta ja henkilökunta siellä on tosi ystävällistä. He pitävät minua kuin vertaisenaan ihmisenä.
Sairaalan diagnoosi aiheutti minulle tuskan, joka oli hirvittävää kun ajattelin etten voi milloinkan saada kumottua diagnoosia ja en voisi koskaan perustaa perhettä ja nyt se on jo myöhäistä. Sairaalan ilmapiiriä voisi luonnehtia uudistetuksi Auschwitziksi.
Tästä jää nyt paljon kertomatta. Nykyisin olen yrittänyt päästä eroon raa´asta tuskasta ja olenkin jonkinverran edistynyt.
Mielestäni pakkohoidot tulisi päättää tuomiosituimessa niinkuin sivistysmaissa tehdään. Meillähän tämä neuvostoliittolainen psykiatria elää yhä.
PS. Sairaalassa minulla todettiin ahdistusta, mutta sille ei tehty mitään. Vasta n. 8 vuotta tuskan alkamisen jälkeen terveyskeskuslääkäri kirjoitti lääkettä ahdistukseen eli tapauksessani tuskaan. Se oli ystävällinen teko.
Todettakoon, että sairaalassakin oli pari hoitajaa, jotka olivat todellakin oikealla alalla: He kohtelivt minua käsitykseni mukaan huolissaan olostani, mutta huomattav osa henkilökunnasta ei piittaa mielenterveyslaista mitään uskoen että valitukset kaatuvat aina niinkuin lienee yleinen tapa olevan tuomioistuimisssa...elän vieläkin.
Kokemuksesi on varmasti ollut raskaampi jota minulla. Olen toki pohtinut vastaavia asioita kuin sinä, mutta toisaalta olen pehmittänyt itseni tiedolla, että ylireagointeja tapahtuu ja että tervessä ruumiissa toisensadan äo-pisteillä nauttiva pääkoppa tekee keskinkertaisuuksia balettiaskelin moneen muuhun nähden siitä huolimatta, että edistymistä pyritään hidastamaan ja hankaloittamaan. Omassa tapauksessa kysymysmerkiksi jääkin, että olenko tyytyväinen painostettuun keskikertaisuuteen? Tie olisi voinut olla myös auki tähtiin, jonka loistosta olisin jo nauttinut 6-8 vuotta.
"1. Miten minkään sairauden voi todeta olemassa olevaksi sairaudeksi ilman, että on jossakin vaiheessa määritelty, että tällainen sairaus on olemassa? Ei mielisairauksia noin vaan keksitä, kyllä ne on nimensä saaneet ihan normaali tietä ja nyt ne voidaan todeta ihan siinä missä muutkin sairaudet."
Asiantuntijat sanovat toisin:
"Mielisairaus on sovinnainen asia"
(Kirjasta: Medikalisaatio - aikamme sairaus, Kirjoittaneet Myllykangas, Elo ja kaksi muuta Kuopion yliopiston medikalisaatio-oppikunnan jäsentä, Vastapaino julkaisi sen 1990-luvulla)
Kuopiolaiset tarkoittavat sillä että mielisairaus on kulttuurisidonnainen ja mielivaltainen käsite.
Lääketieteelliseen psykologiaan on alusta eli 1800-luvulta asti kuulunut tieteellinen kehitysoptimismi. Aina on uskottu että nykypäivän uudet lääkkeet ja hoitomenetelmät olisivat eilistä parempia.
Kuitenkin "hoitomenetelmien" kirjo on melkoinen, käytössä lienee ainakin jossain vaiheessa ollut melkein kaikki psyykkeen vaikuttavat aineet mitä kemianteollisuus pystyy valmistamaan. (Muuten: Miksi juuri kemianteollisuus? Miksi kaikki "tri tolosten" luonnosta keräämät aineet ovat olleet koululääkeieteen mukaan "täyttä humpuukkia"?) Kemikalien lisäksi on käytetty mitä erilaisempia terapioita, lobotomiaa, sähköshokkia, pakkopaitaa, hullunmyllyä eli jatkuvasti pyörivää istuinta ja ties mitä.
Käytöstä poistetut vanhat menetelmät on tuomittu lähinnä siksi ja silloin kun niitten kiistattomia haittavaikutuksia ja tehottumuutta ei enää ole kyetty salaamaan. Ihan kuin ne eivät olisi olleet "oikeaa psykologiaa" vaikka niitä on käyttänyt alan koulutuksen saanut henkilökunta ja niitten käyttöä on perusteltu lääketieteellisin syin ja "potilaan edulla".
Hoitomenetelmien vaihdolla ostetaan vain lisää aikaa jotta psykologia pystyisi näytämään tehokkuutensa ja alan henkilöstö saisi näin puuttuvan itsetuntonsa. Aika hyvin siinä on onnistuttu jo toista sataa vuotta, siinä olisi ollut mallia vaikka Itä-Saksalle jonka "parempaa huomista" ei alamaiset jaksaneet odottaa kuin 40 vuotta.
kulttuurisidonnainen! Voi hyvänen aika... Ei pitäisi lukea vain yhtä artikkelia, jos sen ottaa noin kirjaimellisesti. Hommahan on niin, että tottakai jossakin toisessa kulttuurissa se, mikä meillä on outoa, on ok ja jokapäiväistä. Mutta, jos sairaus löytyy ICD-10, on kyseessä pikkasen eri juttu kuin kulttuurisidonnaisen käsitteen ero. Katsopas kun on eri asia puhua siitä, onko mielensairauksia ollenkaan olemassa kuin kulttuurieroista tai yhteiskunnasta sinänsä.
Löytyyhän jalkasienellekkin varmasti jokin luokitus ja jalkasieni on omaa itseään ollaan sitten missä päin maailmaa tahansa, mutta ei täällä ketään sairaalaan raahata viikoiksi siksi, että varpaanvälit kutiaa. Toisaalta jalkasieni on tieteelisemmin sairaus kuin mielisairaus ja itsehoito lääkettäkin saa apteekista reseptivapaasti.
Näkemys voi olla mikä tahansa, mutta mielenterveysalan ihminen ei ole ensisijaisesti vastuussa päätöksistään maailman terveysjärjestölle, vaan asiakkaalleen itselleen. ´Käytäntö on osoittanut, että muutamaan hinttiä ja lapsellista naista lukuunottamatta iso osa asiakkasta on tyytymättömiä politiikkaan jolla mielenterveysasioita käytännössä käsitellään.
scientologiaa. Se haluaa vain rahasi!!
psykologiaa. Se haluaa vain rahasi ja vie jopa hengenkin usein!!
Uskonnot vie ihmisen hulluuteen!
Uskottomuus, psykiatria tai psykologia vie ihmisen hulluuteen!
jättänyt kaveri ei edes ymmärrä, mitä noissa linkeissä puhutaan, tekeepähän vain niinkuin etiikkaupseerinsa ja scientologi"ystävänsä" häntä käskevät tekemään. Säälittävää, mutta niin on scientologiakin.