Israelin apu arabimaille vaietaan kuoliaaksi

Nimetön kirjoitti:

Toista intifadaa kutsutaan Israelissa sarkastisesti ”Oslon sodaksi”. Israel on joutunut tuhoamaan myös itse rakentamaansa infrastruktuuria Oslon sopimuksessa kiellettyjä aseita jahdatessaan. Mitä Länsirantaan tulee, niin Israelin hallinnon aikana (1967-1993) Länsirannalle ja Gazan alueelle perustettiin katuja, teitä, viemäröinti, sähkö- ja vesihuolto, kouluja, terveydenhuolto ja sosiaalihuolto. Ideaalina pidettiin, että arabit ovat saaneet samasta työstä samaa palkkaa kuin juutalaiset ja samat sosiaaliset edut. Arabiväestölle terveyspalvelut ovat olleet ilmaisia, vain lääkkeistä on täytynyt maksaa osa. Palestiinalaisilla ei tietääkseni ollut yliopistoja Britannian (1920-1947) ja Jordanian (1948-1967) hallintokausilla. The Association of Arab Universitiesin mukaan (http://www.aaru.edu.jo/) Israelin hallintokaudella Länsirannalle ja Gazaan ilmestyi 9 yliopistoa. Tri. Michael Boardin on-line kirjan mukaan luku tosin on vain kuusi (www.us-israel.org/jsource/myths/mf19.html).

Vuosina 1967-1988 perus- ja toisen asteen koulujen määrä kasvoi yli kolmanneksella. Vuosina 1970-1986 kouluja käymättömien naisten määrä laski 67 %:sta 32 %:iin. Palestiinan arabien odotettavissa oleva elinikä kohosi 48 vuodesta 72 vuoteen vuosien 1967-1995 (vrt. 68 vuoden keskiarvo Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän muissa valtioissa). Kuolleisuusnopeus laski yli kaksi kolmasosaa vuosien 1970 ja 1990 välillä ja Israelin läketieteelliset ohjelmat laskivat lapsikuolleisuutta arvosta 60 per 1000 vuonna 1968 arvoon 15 per 1000 vuonna 2000 (Irakissa luku oli 64, Egyptissä 40, Jordaniassa 23, Syyriassa 22). BKT per asukas (per-capita GNP) Länsirannalla ja Gazassa kohosi 1968-1991 165 dollarista 1715 dollariin (vertaa Jordanian 1050, Egyptin 600, Turkin 1630 ja Tunisia 1440). Palestiinan per-capita tulo oli lähes kaksinkertainen Syyriaan verrattuna, yli neljä kertaa suurempi kuin Jemenin ja 10% korkeampi kuin Jordanian.

Israelin epäluottamus Eurooppaan rauhanvälittäjänä kumpuaa nähdäkseni mm. siitä, että Englannin mandaattihallinto asetti II Maailmansodan sekaisessa tilanteessakin juutalaisille vuosittaiset maahanmuuttokiintiöt. Vuonna 1939 julkaistussa Valkoisessa kirjassa juutalaisten oikeus maanhankkimiseen rajattiin koskemaan hyvin pientä aluetta. Tämän ohella määrättiin, ettei juutalaisten lukumäärä Palestiinassa saanut nousta yli kolmannekseen maan koko väestöstä. (Jerusalemin kaupungissa oli kuitenkin ollut juutalaisenemmistö viimeistään vuonna 1865.) Sen vuoksi sallittiin vain 75 000 juutalaisen lisämuutto maahan ja määrä jaettiin seuraaville viidelle sotavuodelle.

Ennen Israelin itsenäistymistä Englannin mandaattilait säätivät, ettei juutalainen saanut, kuolemantuomion uhalla, kantaa asetta. Kyseessä ei ollut vielä itsenäinen valtio – eihän sillä siis voinut olla omaa armeijaakaan. Tämä politiikka lienee rohkaissut viittä arabivaltiota hyökkäykseen 15 kuukauden mittaiseksi venyneessä sodassa: Uudenmaan läänin kokoisen maan piti olla voitettavissa.

Palestiinalaiset ovat suuri ja traaginen uhri – mutta maatonta sankaria kaipaa joku muu kuin Israel. Yhteiseen hyötyyn pääsee vasta kun Israel uskoo vilpittömyyteen olemassaolon oikeutuksensa tunnustamisessa. Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin yhdistyneet asevoimat hyökkäsivät maahan vuorokauden sisällä itsenäisyysjulistuksesta vuonna 1948. Kohtalokasta oli se, että laajan 23 valtion rintaman aikaansaamiseksi sota julistettiin tuolloin jihadiksi.

Hurskastelusta huolimatta avoin kysymys kohdistuu kuitenkin länsimaihin itseensä: kenen etua oli alueen epävakaus? USA siirtyi Israelin liittolaiseksi vasta 1967 kuuden päivän sodan jälkeen. (USA ja NL kilpailivat pitkään Israelin poliittisen järjestelmän kätisyydestä.) Kylmä tosiasia on, että Ranska torjui aikanaan Syyrian mandaatissaan muun lännen tuella maltillisempaa suuntausta edustaneen emiiri Feisalin. Siirtomaavallan päättyessä brittien ym. rikkomiin lupauksiin kaatunut Feisalin ja Weizmanin rauhansopimus (http://www.mideastweb.org/FeisWeiz.htm) oli solmittu ilman välikäsiä. Länsimaiden interventio rauhanvälittäjänä on ollut alusta alkaen haparoivaa. Israelissa muistetaan, että eurooppalaiset valtiot suostuivat painostettavaksi jo öljykriisissä 1970-luvulla. Osa maista katkaisi diplomaattisuhteensa Israeliin muutamissa tunneissa.

Weizmann ja Feisal olivat siionismin ja arabinationalismin karismaattisia johtajia - ja he korostivat "rotujensa" sukulaisuutta. Feisal lienee ensimmäinen näissä merkeissä murhattu valtionpäämies. Jerusalemin II Maailmansodan edellä toiminut surullisenkuuluisa suurmufti Hadz Amin Husseini - Jasser Arafatin setä - oli ollut Hitlerin liittolainen, mutta ei edes tämä muotoseikka ole ollut ratkaiseva Arafatin johtajanaseman tunnustamisessa. Omasta mielestäni Arafatin kirjallisestikin ilmaisema, kansallissosialistisen eugeniikan kulta-ajoilta peräisin oleva käsitys historian Jeesuksesta ei-juutalaisen henkilönä on kuitenkin symbolisesti merkittävä. Tietääkseni Arafat uskoo myös aivan vakavissaan, ettei mitään juutalaista temppeliä ole koskaan ollutkaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä