Metsästäjät, luonnon kenttäteurastajat vailla sivistyksen häivää

Kun maailma taistelee ilmastonmuutosta ja lajikatoa vastaan, Suomessa yhä rehvastelee joukko, joka pukeutuu maastokuvioon ja lähtee metsään tappamaan – ei selviytyäkseen, vaan nautinnon vuoksi. Metsästäjät kutsuvat itseään luonnon ystäviksi, mutta toimivat kuin barbaarit, jotka kuvittelevat veren ja kuoleman olevan osa jotakin jaloa perinnettä.

Katsokaa kuvia metsästäjistä – leveät hymyt, kuollut eläin jalkojen juuressa, ase kädessä. Tämä ei ole eroa sota-ajan kenttäkuvista, joissa ylpeillään vallasta ja väkivallasta. Metsästys ei ole urheilua, se on estoton näytös siitä, kuinka ihminen voi yhä 2020-luvulla kokea tyydytystä siitä, että elämä päättyy hänen liipaisinsormensa takia.

Me tuomitsemme sodan raakuudet, eläinten rääkkäyksen ja julmuuden eläintarhoissa – mutta metsässä tapahtuva tappaminen saa jonkinlaisen moraalisen immuniteetin? Miksi? Koska se tehdään "luvan kanssa"? Lupa ei tee teosta eettistä – se tekee siitä vain hyväksytyn pahuuden.

Metsästäjät eivät ole luonnonhoitajia, vaan jäljelle jäänyt epämuodostuma kivikautisesta ihmisestä, joka ei ole kyennyt kehittymään tappamisen tarpeesta ulos. Aivan kuten sodassa eläimen henki ei merkitse mitään, metsässäkään sillä ei ole arvoa – ellei se sitten ole “hieno trofee”.

On aika sanoa ääneen: metsästäjät eivät ole luonnon sankareita, vaan sivistyksen sokea piste. Heidän paikkansa ei ole pyhissä metsissämme, vaan historian romukopassa, minne brutaaliuden kuuluu jäädä.