Juttua Kalugan tehtaalta

Oleg asui Kalugassa, kaupungissa joka oli tunnettu Skoda-tehtaasta. Hän työskenteli tuolla nimenomaisella Skodan tehtaalla, missä jokainen päivä tuntui samalta: harmaat hallit, harmaat työvaatteet ja harmaat kasvot ympärillä. Työpäivän jälkeen hän löysi itsensä usein jonosta: milloin ruokakaupan ovella, milloin valtion virastossa. Jonottaminen oli kuin toinen työ, ja se oli osa arkea, jota kaikki pitivät normaalina.

Kun Oleg pääsi kotiin, hän kaatoi itselleen lasillisen jos toisenkin vodkaa. Se oli klisee, mutta myös todellisuutta: vodkasta tuli hänen pieni lohtunsa harmauden keskellä. Pullon äärellä hän saattoi unohtaa hetkeksi, että koko hänen kotinsa, työpaikkansa ja jopa hänen autonsa kuuluivat valtiolle. Yksityisomaisuus oli sana, jota ei juuri käytetty, koska kaikki oli yhteistä, ainakin virallisesti.

Kävelymatkoillaan kaupungilla Oleg ei voinut olla huomaamatta Leninin patsaita ja Marxin kuvia, jotka kohosivat aukioilla ja koristivat seinäjulisteita. Ne olivat kuin ikuisia varjoja, jotka muistuttivat häntä siitä, että ideologia oli kaikkialla, vaikka ihmiset itse olivat jo väsyneet sen hokemiseen.

Illalla, kun hän sulki radion ja sammutti valot, Oleg tunsi joskus pelon hiipivän mieleensä. Hän tiesi, että KGB:n varjo oli aina läsnä. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, mutta ajatus siitä, että joku kuuntelee, oli juurtunut syvälle. Se sai hänet varomaan sanojaan jopa ystävien seurassa.

Näin Olegin elämä Kalugassa kulki: harmauden, jonojen, vodkan, ideologisten kuvien ja salaisen pelon sävyttämänä. Ja silti, kaiken keskellä, hän jatkoi työnsä tekemistä Skodan tehtaalla. Hän edusti mallikelpoisesti proletariaattia.