Moikka!
Tää on kyllä äitien ja isien keskustelupalsta, mutta ajattelin, että mulle löytyis täältä apua mun pulmaan.
Tää on tietysti ihan normaali: Olen liki 18-vuotias ja muuttamassa pois kotoa. Isäni on kuollut tuossa reilut 5 vuotta sitten ja asun äidin kanssa kahdestaan (ei sisaruksia). Äidillä ei ole miestä eikä hän tapaile ketään (ei kuulemma halua).
Nyt kun olen tässä jo jonkin aikaa seurustellut, olen ollut melkein kaiken aikaa vaan miesystäväni luona, käyn kotona todella harvoin, ihan vain pari kertaa viikossa. Ongelmani on se, että haluaisin olla kundikaverini luona ja olemme muuttamassa yhteenkin, mutta äiti on niin suruissansa. Hän sanoi, että se ottaa häntä todella koville. Kaikki nää reilut 17-vuotta sen elämästä on kuitenkin ollut melkein mun ympärillä, hän on ollut maailman huolehtivaisin äiti (jotkut sanoo, että jopa liian huolehtiva, mutta en nyt tiedä). Hän sanoo olevansa todella yksinäinen ja että tämä meidän "erkaantuminen" ottaa todella koville, mutta kuitenkin hän sanoi, että mä en saa hänen takiaan jäädä kotiin, vaan tehdä, niin kuin mä itse haluan. Me ollaan hankkimassa yhteistä kämppää nyt ja tossa syksyllä asutaan jo yhdessä.
Sitä mä sitten kysyn, että onko teillä äideillä tai isillä mitään kokemuksia lapsen kotoa muuttamisesta? Miten mä voisin auttaa äitiä. Sillä ei ole paljoa ystäviä eikä mitään harrastuksia, se lähinnä vaan märehtii kotona (on se kyllä duunissa) ihan yksin. Musta tuntuu niin kovin pahalta, mutta enhän mä kuitenkaan voi sen kanssa olla koko elämääni. Mutta kun se on varmaan niin tottunut, että mä olen koko ajan kotona, kun mulla ei ole ollut paljoa kavereita ja jotenkin meidän suhde äidin kanssa on ollut tajuttoman hyvä.
En mä haluais että se vaan olis yksin. Se kyllä käy joskus viikonloppuisin siskonsa luona Hämeenlinnassa, mutta entäs ne kaikki arki-illat.
Meni vähän pitkäksi tää viesti, mutta toivottavasti joku osais vähän jeesata mua!
Kesäterkuin HEIDI
Tää on kyllä äitien ja isien keskustelupalsta, mutta ajattelin, että mulle löytyis täältä apua mun pulmaan.
Tää on tietysti ihan normaali: Olen liki 18-vuotias ja muuttamassa pois kotoa. Isäni on kuollut tuossa reilut 5 vuotta sitten ja asun äidin kanssa kahdestaan (ei sisaruksia). Äidillä ei ole miestä eikä hän tapaile ketään (ei kuulemma halua).
Nyt kun olen tässä jo jonkin aikaa seurustellut, olen ollut melkein kaiken aikaa vaan miesystäväni luona, käyn kotona todella harvoin, ihan vain pari kertaa viikossa. Ongelmani on se, että haluaisin olla kundikaverini luona ja olemme muuttamassa yhteenkin, mutta äiti on niin suruissansa. Hän sanoi, että se ottaa häntä todella koville. Kaikki nää reilut 17-vuotta sen elämästä on kuitenkin ollut melkein mun ympärillä, hän on ollut maailman huolehtivaisin äiti (jotkut sanoo, että jopa liian huolehtiva, mutta en nyt tiedä). Hän sanoo olevansa todella yksinäinen ja että tämä meidän "erkaantuminen" ottaa todella koville, mutta kuitenkin hän sanoi, että mä en saa hänen takiaan jäädä kotiin, vaan tehdä, niin kuin mä itse haluan. Me ollaan hankkimassa yhteistä kämppää nyt ja tossa syksyllä asutaan jo yhdessä.
Sitä mä sitten kysyn, että onko teillä äideillä tai isillä mitään kokemuksia lapsen kotoa muuttamisesta? Miten mä voisin auttaa äitiä. Sillä ei ole paljoa ystäviä eikä mitään harrastuksia, se lähinnä vaan märehtii kotona (on se kyllä duunissa) ihan yksin. Musta tuntuu niin kovin pahalta, mutta enhän mä kuitenkaan voi sen kanssa olla koko elämääni. Mutta kun se on varmaan niin tottunut, että mä olen koko ajan kotona, kun mulla ei ole ollut paljoa kavereita ja jotenkin meidän suhde äidin kanssa on ollut tajuttoman hyvä.
En mä haluais että se vaan olis yksin. Se kyllä käy joskus viikonloppuisin siskonsa luona Hämeenlinnassa, mutta entäs ne kaikki arki-illat.
Meni vähän pitkäksi tää viesti, mutta toivottavasti joku osais vähän jeesata mua!
Kesäterkuin HEIDI
Vastaukset 12
Vanhimmat
apua oisi..
oma äitini sanoin joskus..että ensimmäinen ja viimeinen oli pahimpia..meitä oli neljä, ja olin kolmas joka lähti..se ekan kohdalla se tajus, että on aika luopua, viimosen kohdalla se tuli taas uudelleen..
se on enemmän äitisi surutyö tavallaan..se on varmasti iso juttu, olisi hyvä jos hänet saisi johonkin harrastukseen.olisiko teille mitään yhteistä harrastusta jota voisitte alottaa ja josta hän saisi sitten kipinän jatkaa vaikka yksinkin..laajentaisi piiriään.
ymmärrän hyvin että kannat murhetta äitisi hyvinvoinnista ja suosittelen vähän katsomaankin ettei hän lähtösi jälkeen sulkeudu liikaa, mutta et saa kantaa huonoa omaa tuntoa lähdöstäsi. et voi todellakaan elää äitisi ehdoilla, hänen yksinäisyyttään säälien..siitä tulee ajan mittaan katkeraksi ja se ei silloin auta teitä kumpaakaan
teillä on hyvät välit, keskustele äitisi kanssa, koita houkutella ulkoilemaan, lenkille, uimaan, keilaamaan, tanssimaan, ihanmitä vaan...ja jos on joku kolmas joka pystyy myös tässä auttamaan.se ei syyllistäisi silloin sinuakaan.
kyllä aika on paras hoitaja, äitisi toipuu omalla tavallaan,luopumisen tuska on vaan suuri juuri tällä hetkellä.luota siihen. vuoden päästä on asiat jo paljon paremmin.
onnea kesään teille kaikille
Kiitän neuvoistasi. :) Hauskaa kesää myös sinulle!
T. Heidi
Ihmiset eivät tahdo millään myöntää, että tekevät
lapsia omiksi leluikseen ja alkavat vielä kerjätä
sääliä kun lapsi ei olekaan enää huolehtimassa
äidistään. Sairasta.
Vanhemmat vastaa siitä että lapsen elämä järjestyy,
muta lapsi ei todellakaan vastaa vanhempiensa
hyvinvoinnista. Jos äiti ei osaa omaa elämäänsä
elää vaan yrittää elää lapsensa kautta, se ei ole
lapsen vika. Olis jo aika äidinkin oppia elämään
itsenäisesti.
Minusta voit jättää äitisi itse miettimään tekemi
siään ja elää omaa elämääsi niinkuin haluat.
Äitisi tässä yrittää laistaa taas vastuutaan ja
pitää sinua edelleen lelunaan.
Älä ny viitti. Onko toi nyt niin itsekästä, jos tuntee luopumisen tuskaa, kun lapsi lentää pesästä ja mies on kuollut? Huh huh.
Luopumisen aiheuttama ikävä tunne on ihan ok, mutta
ei se oikeuta vaatimaan lapsilta mitään. On varmaankin
tiedossa ennen lapsen alulle panemistakin, että lapsi
lähtee kotoa jossain vaiheessa elämäänsä. Jos ei
kestä asiaa, ei pidä lapsia hankkiakaan.
Ennemminkin pitäisi olla onnellinen siitä, että
lapsen elämä on mennyt jokseenkin hyvin...paitsi
jos on itsekäs ihminen ja ajattelee vain omaa
etuaan ja mieluummin sitoisi lapsen itseensä ja
tuhoaisi lapsen oman elämän.
Ensinnäkään: äitini ei ole itsekäs. hän juuri sanoi, että kunnioittaa mun (vaikkaki aikaista) päätöstä lähteä pois kotoa eikä mun tartte hänen takia jäädä kotiin tms.
Toiseksi: en kysynyt, että millainen äitini on, vaan että miten pystyisin auttamaan häntä. Jokaisella äidillä (ja varmasti myös mulla, sitten kun olen sellainen) on luopumisen tuska. Mä vaan haluaisin jotenkin helpottaa sitä.
T. Heidi
oli ihana lukea kuinka tämä heidi välittää äidistään..ja ymmärrän itse äitinä että luopuminen ei ole helppoa
silti se ei ole itsekkyyttä
olet kasvattanut lapset, se on iso työ, jos lapsi sitä arvostaa..se on iso kiitos vanhemille
heidille vaan reipasta mieltä ja kyllä se äitikin siitä sitten selviää
pitäkää huolta toisistanne aina, vaikka erillään asuttekin
ettet anna moisten kommenttien pahoittaa mieltäsi, olette onnistuneet molemmat kun välitätte toisistanne ja välinne ovat hyvät
äitisi on sinusta varmasti ylpeä
kesää kohti hymyillen :o)
Että kun harmittaa kun aina jonkun kysyessä asiallista neuvoa mieltä askarruttaviin asioihin, aina ilmestyy joku helkutin kiukkunen saarnaaja paapottamaan, vaikka ei edes alkutekstiä oo kunnolla lukenut! Hei tyhmä, tämä heidi kysyi että miten hän auttaisi äitiään pääsemään yli muutostaan ja sinä alat haukkua hänen äitiään!? Siis missä logiikka? tai empatia? Aina pitää olla joku jota voi vähän haukkua vai? Veisit typerät kommenttisi mukanasi...
Sinulle heidi toivotan onnea! Kyllä se äiti siihen tottuu. Itse muutin kanssa just kotoa ja ihan hyvin se on menny. Käy kotona vähän väliä jutskaamassa äidin kanssa, niin se huomaa ettei kaikki niin paljoa muuttunut vaikka muutit.
NO, me äidit olemme sellaisia tunneherkkiä . Kyllähän lapsen kotoa muutto aina koskee.
Sinä voit kertoa ÄIDILLESI, että soitat vaikka usein, tulette käymään kylässä ja hän on tervetullut teillä käymään. Kyllä te huomaatte, että turhaan olette murehtineet. Sinähän olet aina hänen TYTÄR, vaikka asutkin toisessa asunnossa.
Sanoisin, että vuoden päästä nauratte jo näille peloillenne.
Halusin lisätä vielä, kun luin uudemman kerran sinun kertomasi.
Oletko ajatellut, että jos te olisitte sinun miesystäväsi kanssa enemmän sinun kotonasi iltaisin.Äitisi ehtisi tutustua ystävääsi paremmin. Uskon ettei hän tämän jälkeen olisi niin huolissaan yksin jäämisestä.Itse olen kokenut vastaavassa tilanteessa saavani perheeseeni lisää jäseniä, Ei tuntunut niin pahalta tyttären muutto, kun tunsin pojan jo paremmin.
Tottakai me voitaiskin hyvinkin istua iltaa meillä keskenään jne., mutta ongelmana on se, että kundikaveri on tosi pahasti allerginen eläimille ja meillä on pari kissaa. Äiti tykkää hänestä tosi paljon ja aina puhuu koko suvulle, että "kuinka hienon miehen se Heidi on saanut". Kyllä me käydään meillä kahvilla, mutta sitten onkin jo pakko lähteä.
Me ollaan nyt paljon keskusteltu äidin kanssa asiasta. Se luuli, ettei musta tunnu yhtään pahalta lähteä kotoa. Tottakai se tuntuu! Sehän on iso muutos ja aina jännittää, että onkohan se meidän koti sitten yhtä kodikas, niinku et siellä on se sama kodin henki, kuin meillä oli äidin kanssa. Äiti hieman helpottui siitä, etten mä sitä hylkää ja heitä "roskakoppaan", niinkuin se pelkäsi. En missään nimessä. Äiti on mulle maailman tärkein henkilö (tietysti kundikaverikin on, mutta niitä ei voi ihan luokitella samaan kategoriaan).
Mutta tosiaan, ne tykkää toisistansa kovasti ja näin, että Äiti kyllä tietää, et olen "hyvissä käsissä".
Kiitti kaikista neuvoista! :)
KESÄTERVEISIN
HEIDI