En tiedä miten selviän tästä elämästä enää. Olen todella yksin, niin yksin kuin nuori ihminen vain voi olla. Olen kuluneen kevään ylioppilas ja siinä mielessä minulla on ollut onnea, että pääsin yliopistoon ensimmäisellä yrityksellä. Olen hankkinut jo asunnonkin ja kaikkea. Parin viime viikon aikana tosin olen herännyt siihen todellisuuteen, ettei minulla ole ketään jolle voisin kertoa kuulumisistani, iloista ja suruista. On minulla vanhemmat ja isosisko, mutta minusta kaikkia asioita vaan ei voi heille kertoa. Heihin ei voi enää tässä vaiheessa elämää oikein turvautua niinkuin joskus pienempänä.
En ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni vakavasta yksinäisyydestäni koska en halua äitini huolestuvan minusta, sairas kun on itsekin. Tiedän, että perimmäinen vika on itsessäni koska olen todella epävarma itsestäni, ujo, ulkonäössäkään ei ole kehumista. Jotenkin vain epäonnistun kaikissa keskusteluissa enkä ikinä keksi mitään puheenaiheita ja mahdollisuudet kavereiden hankkimiseen menevät sivu suun. Tulevaisuus tuntuu tosi tyhjältä ilman ystäviä ja kavereita. Miksi minun on edes pitänyt syntyä tähän maailmaan? Usein itken itseni uneen kaikessa kurjuudessani, mietin kuinka vanhempani odottavat minun hankkivan paljon ystäviä ja elävän onnellista elämää, enkä kykene siihen millään.
En enää edes ymmärrä itseäni. Miksi muiden on niin helppoa olla oma itsensä ja hankkia ystäviä ajasta ja paikasta riippumatta? Itse olen se henkilö joka jää aina taka-alalle, usein katson parhaaksi vaieta ja sitten menen taas kotiin omaan sänkyyni ja itken omaa surkeuttani. En kykene mihinkään. Ja joka päivä saa kaikkialta nähdä ja lukea kuinka ikätoverini esim. keskustelupalstoilla suunnittelevat lähtevänsä ulos illalla kavereiden kanssa. Kaikki ikätoverini tekevät aina kavereiden kanssa jotain ja osaavat elää täysillä. Minä olen yksin eikä tätä todellakaan voi kutsua elämäksi. Tiedän, että elämä on liian suuri lahja hukattavaksi. Minulla ei ole mitään muisteltavaa enää siinä vaiheessa kun istun vanhana kiikkutuolissa. En kestä edes miettiä millaista elämäni on esim. 10 vuoden kuluttua. Olisi helpompaa lopettaa kaikki oman käden kautta.
En ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni vakavasta yksinäisyydestäni koska en halua äitini huolestuvan minusta, sairas kun on itsekin. Tiedän, että perimmäinen vika on itsessäni koska olen todella epävarma itsestäni, ujo, ulkonäössäkään ei ole kehumista. Jotenkin vain epäonnistun kaikissa keskusteluissa enkä ikinä keksi mitään puheenaiheita ja mahdollisuudet kavereiden hankkimiseen menevät sivu suun. Tulevaisuus tuntuu tosi tyhjältä ilman ystäviä ja kavereita. Miksi minun on edes pitänyt syntyä tähän maailmaan? Usein itken itseni uneen kaikessa kurjuudessani, mietin kuinka vanhempani odottavat minun hankkivan paljon ystäviä ja elävän onnellista elämää, enkä kykene siihen millään.
En enää edes ymmärrä itseäni. Miksi muiden on niin helppoa olla oma itsensä ja hankkia ystäviä ajasta ja paikasta riippumatta? Itse olen se henkilö joka jää aina taka-alalle, usein katson parhaaksi vaieta ja sitten menen taas kotiin omaan sänkyyni ja itken omaa surkeuttani. En kykene mihinkään. Ja joka päivä saa kaikkialta nähdä ja lukea kuinka ikätoverini esim. keskustelupalstoilla suunnittelevat lähtevänsä ulos illalla kavereiden kanssa. Kaikki ikätoverini tekevät aina kavereiden kanssa jotain ja osaavat elää täysillä. Minä olen yksin eikä tätä todellakaan voi kutsua elämäksi. Tiedän, että elämä on liian suuri lahja hukattavaksi. Minulla ei ole mitään muisteltavaa enää siinä vaiheessa kun istun vanhana kiikkutuolissa. En kestä edes miettiä millaista elämäni on esim. 10 vuoden kuluttua. Olisi helpompaa lopettaa kaikki oman käden kautta.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olen kans aika yksinäinen. Kavereita on muutama, mutta ei yhtään ystävää, siis sellasta, jolle vois puhua kaikesta ja jolla oikeesti kiinnostas olla mun kanssa.
Syksyllä oon muutamassa uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Toivon todellakin, että jossain vaiheessa pystyn voittamaan ujouteni ja hankkimaan ystäviä.
Ehkäpä saat yliopistosta ystäviä, siellä on varmasti muitakin yksinäisiä. Ei kannata vertailla itseään muihin, ole vain rauhassa oma ujo itsesi.
myös sellainen että vertailen paljon itseäni muihin enkä osaa olla oma itseni muiden seurassa...kun tuntuu että ihmiset pitävät mua omituisena..että et ole ainut..
et sä mikään turha ihminen ole. Itsellä on samoja fiiliksiä kuin sulla aina välillä, viime aikoina useammin. Muutin tämän vuoden tammikuussa yksin asumaan elukoideni kanssa ja tuntuu, et päivästä ei selviä jos ei toimi tietyn rutiinin mukaan.
Tämä tarkoittaa sitä, et mun on pakko olla kotona viimeistään kuudelta illalla. En tiedä mistä tuokin on tullut. Tuntuu vaan et koko maailma romahtaa ja kissat kuolee jos en ole kotona kuudelta... kuulostaa tosi tyhmältä, mut mulle tulee paniikki jos en ole kotona silloin. Sama juttu on tavaroitten kanssa kaikki pitää olla just eikä melkein paikoillaan muuten mä tuun hulluksi. Ehkä se on mun oma tapani pitää ajatukset koossa -ei tunne oloansa niin yksinäiseksi kun pitää kontrollin edes omassa kämpässään, kun vaikuttaa siltä et mikään muu mun elämässä ei sit olekkaan järjestyksessä.
Eikä mullakaan mitään ystävä laumaa ole, mutta pari hyvää ystävää kuitenkin. Tosin ne ei tiedä tästä mun kämppä kontrollista enkä usko et niille siitä kerronkaan kuten en kenelle muullekkaan.
Ei itsemurha mikään ratkaisu ole vaikka sitä itsekkin olen miettinyt, mut sit mä ajattelen et kuka pitää huolen mun eläimistä kun mä oon pois, kun ei ole ketään ja se jääkin sit siihen...
Tuntuu et koko vuosi on ollut pelkkää alamäkeä, et en nyt varmasti sua ainakaan piristänyt, mut koita jaksaa...
Aika samanlainen tilanne. Kun voisi jotenkin muuttua ihmisenä ja vapautua. Pahinta on ahdistus joka koko ajan jäytää rintakehän päällä.
Minulla on elämässä kaikki hyvin, tai pitäisi siis olla: on hyvä perhe ja sukulaiset, opiskelen yliopistossa ja menestynyt hyvin, terveyttä ollut eikä rahahuolia tai muutakaan. Mutta silti ahdistaa, koska olen sosiaalisilta taidoiltani täysin nolla enkä onnistu luomaan ihmissuhteita ja elämäni on liian yksitoikkoista. Aina samat ympyrät ja jopa pakkomielteet. On minulla elämäni aikana ollut muutamia yksittäisiä pidempiaikaisia kavereita, mutta he ovat olleet aika samanlaisia kuin minä. Nk. "tavallisten" ihmisten kanssa en tule toimeen vaan yritän päästä äkkiä pois sosiaalisista tilanteista, jotka tuntuvat minusta erittäin raskailta. Olen vain niin kömpelö. Häpeän melkein kaikkea itsessäni.
Jotenkin yritän aina luottaa tulevaisuuteen ja ajatella, että kyllä kaikki järjestyy niin kuin tähänkin asti. Mutta nyt on vain niin, että tämä saatanan ahdistus ja yksinäisyys on jostain syystä tämän kesän aikana alkanut vaivata, ei se ennen näin paljoa tuntunut. Usein on niinkin ettei saa mitään aikaiseksi, ja vajoan itsesääliin.
Haluaisin elää täyttä elämää, löytää edes vähän samankaltaisia ja samanhenkisiä ystäviä ja nauttia elämästä täysillä kun siihen on kaikki edellytykset. Kiitollinen pitäisi olla kun kaikki on muuten hyvin, mutten osaa olla onnellinen. En tosiaan tiedä, mihin tästä mennään. Kaikki aikanaan.
Puit juuri omassa tekstissäsi sanoiksi sen mitä minulla jäi kirjoittamatta. Päällisin puolin kukaan ei voisi epäillä että olisin näin onneton. Tai ehkä kukaan ei vaivaudu miettimään miten asiani ovat... en tiedä. Jotenkin kyllästyttää elää pelkkää tulevaisuutta varten. Sitä parempaa tulevaisuutta ei tähänkään asti ole tullut, miksi siis asiat muuttuisivat vastedes? No, ei kai tässä voi kuin odottaa ja toivoa parasta. Osaisipa edes nauttia yksinolosta, mutta kun ei... kehykset ovat valmiina mitä antoisimmalle elämälle, mutta olen niin toistaitoinen hankkimaan sisältöä maailmaani.
Yllättävää että on näin paljon muitakin joilla on tää sama ongelma. Olen kärsinyt jo varmaan 20 vuotta tästä samasta yksinäisyys-ongelmasta. Koskaan siihen ei vaan totu. Nuorempana ajatteli että joo tulevaisuudessa on perhe ympärillä, eli elän ns. normaalia elämää perheenäitinä. Nyt alkaa kriittinen ikä lähestyä eikä oo vielä mitään eikä kai tuukaan. Kaikki vähäisetkin seurustelusuhteet on päättyneet ikävästi, olen tullut huijatuksi ja jätetyksi. Kateellisena katselen itseäni paljon nuorempia naisia joilla on lapsilauma ympärillä ja mies. Joskus kadehdin jopa yksinhuoltajia, he ovat sentään saavuttaneet edes jotain elämässään, eli ne lapset. Itsellä ei ole ollut rohkeutta tempaista sellaistakaan että olisi tieten tahtoen ruvennut yksinhuoltajaksi kun ei ole isäksi haluavaa ilmaantunut. Miksi pitää olla tällaista. En odota tulevaisuudelta enää mitään parempaa, mietin vain että miten tähän voi sopeutua, vai sopeutuuko ollenkaan että alkoholisoituuko tai hyppääkö mereen. Kuulostaa aika turhalta puheelta ettei se oo mikään ratkaisu, mikä sitten on? Ei ihminen jaksa miten kauan tahansa elää erakkona, kai ihminen on tarkoitettu olemaan jonkinlaisessa yhteydessä muihin, mutta ongelma on ettei ole kykyä tutustua. Vielä kun on huonoja kokemuksia ja itsetunto mennnyt, niin rohkeus vähenee vuosi vuodelta. Kohta olen mummo eikä kukaan enää kiinnostu, vaikkei ole kiinnostunut paljon nuoruudessakaan. Joskus jos tutustuu, niin sitten osoittaudun niin tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi että minun kanssani ei viitsitä olla enkä ole koskaan ollut hyvännäköinenkään. Tylsää elää koko elämänsä jotenkin kaiken ulkopuolella. Joku helpotus on huomata että on muitakin, vaikka toisaalta en tietenkään toivo tätä kenellekään. Jotkut sanoo että hanki harrastus tms., ei se kyllä riitä elämänsisällöksi ja yksin olo lamauttaa toimintakyvyn. En ole koskaan löytänyt mistään harrastuksen parista tai opiskelu/työpaikoilta ystävää.
Jossain vaiheessa minullakin oli jotain tuon tapaisia ajatuksia. Kuuluu kai tiettyyn ikään, yksi vaihe elämästä alkaa olla ohi... ikää on jo niin paljon että jotain näkyvää pitäisi olla jo saavutettu jne. Varsinkin jos alkaa vertailemaan itseään ja saavutuksiaan esim. luokkakavereihin, jotka tähän mennessä jo ovat ehtineet (ainakin osa) pariin kertaan erotakin. Se ero miehellä ja naisella ainakin on että miehellä ei ole sitä yh-mahdollisuutta olemassa ollenkaan ilman kunnon suhdetta - naisillahan yksi yhdenyön juttukin voi ainakin teoriassa siihen riittää. No, en ole kateellinen kuitenkaan enkä "epätoivoiseksi yksinhuoltajaksi" alkaisi vaikka se helposti onnistuisikin...
No, alan tässä odottelemaan sitä viidenkympin villitystä, toista nuoruutta :). Tai ainakin sitten alkaa olla viime hetket lopultakin alkaa kokeilla ne jutut mitä nuoruudessa on jäänyt kokematta ennen kuin vanhuus yllättää - se kai sen seuraavan kriisin taustalla on...
Tää on ihan karmea ikä kun se kriisi on kestäny jo (siis kolmenkympin) varmaan yli 5 vuotta ellei 10. Naisilla on sitten taas se, että vaikka on mahdollisuus "hankkiutua" yksinhuoltajaksi, se on tehtävä aika lyhyen ajan sisällä kun tuo fysiikkapuoli alkaa rapistua niin varhain eikä se sitten niin helposti enää onnista yli 35-vuotiaana lapsen saanti.
Eli tulevaisuudennäkymät tässä vaiheessa on silkkaa yksinäisyyttä loppuun saakka.
Jokohan ostaisi sen keinutuolin ja rupeaisi virkkaamaan. Tuntuu vaan hassulta elää kuin eläkeläinen kolmevitosena. Odotin kyllä elämältä paljon enemmän mutta aika kuluu uskomattoman nopeasti ja vielä olen nollapisteessä ilman minkäänlaista mitään. No ehkä sekin on jonkinlainen saavutus että on onnistunut välttymään kaikelta mihin ihmiset yleensä joutuu/pääsee, siis naimisiinmenot, lapset ja sitä rataa. No ainakin olen seurustellut muutaman kerran, siitä ei tosin tullut lasta eikä paskaa,...no ehkä paskaa kuitenkin.
Tässähän kuljetaan kriisistä kriisiin... Oikeasti ei kannata alkaa vertailla omaa ja muiden elämää - kenelläkään tuskin kaikki niin täydellisesti kaikki sujuu. Todellinen ongelmahan onkin minulla ja monella muullakin tänne kirjoittaneella se kun elämä tuntuu karkaavan ilman sen suurempia kohokohtia yksinäisyydessä. En minä aivan kirjaimellisesti yksin ole mutta pitäisi oppia luottamaan ihmisiin ja joskus todistaa sanonnan "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" paikkansapitävyys :).
100 %:n varmuudella tiedän miltä sinusta tuntuu
Voimia sinulle ja todellakin tarkoitan sitä, tiedän senkin tunteen, kun sanotaan, muttei tarkoiteta oikeasti
Lohduttavaa kuulla että joku oikeasti välittää.
Tämäkin päivä meni taas ihan harakoille... tuntuu että kaikkea olisi ollut mahdollisuus tehdä mutta en vaan pysty!!! Olen ihan kuin lamaantunut tähän kurjuuteen ja yksinäisyyteen... viime aikoina olen ollut todella vihainen itselleni. Nyt entistäkin vihaisempi koska kesä kaikkine odotuksineen ja haaveineen alkaa olla ohi. Iholla on kohtuullinen rusketus, mutta mitään muuta en ole saanut aikaiseksi. Olen henkisesti täysi impotentti. Turhaa kai tätä on jatkuvasti jauhaa mutta kyllä se vähän helpottaa kun voi antaa jotain muillekin murehdittavaksi tänne keskustelupalstalle. Toisaalta tuntuu tosi turhaannuttavalta kun täälläkin näyttäisi olevan paljon kohtalotovereita, ihmisiä joilla on paljon yhteistä kanssani. Miksei tällaisia ihmisiä tule kadulla tai koulussa tai kaupassa vastaan että olisi mahdollista tutustua? Tuntuu että kaikki ihmiset ympärillä ovat jotain mallikansalaisia, sosiaalisia, rohkeita, hyvännäköisiä ja älykkäitä. Itse en taida olla näistä mitään...
Puheesi on aivan kuin suoraan otettuna omista ajatuksistani. Tiedän tasan tarkkaan joka solullani miltä susta tuntuu. Minullekin tulee sellainen olo että voi kun voisi auttaa kaikkia näitä rakkaita ihmisiä jotka kärsii tällä tavalla kun tietää miten pahalta se tuntuu. Toisaalta olen saanut lohdutustakin että on muitakin, vaikken kenellekään tällaista toivo.
Sitten jos joku pyytää että kirjoita henk. koht., niin ujous estää ottamasta yhteyttä, vaikka toisaalta on suuri halu solmia kontakteja toisiin ihmisiin. Tulisi tosiaan vastaan vaikka tuolla kadulla kävellessä joku kohtalotoveri jonka kanssa vois jutella.
Jotkut valittaa että ei tule vastauksia yhteydenottopyyntöihin että turha sitten valittaa yksinäisyyttä jos ei yritä mitään. Sellaiset ihmiset eivät kuitenkaan mielestäni ymmärrä tän ongelman ydintä eli sitä että se yhteydenotto vaatii niin suuren henkisen ponnistuksen, ainakin itselläni etten pysty siihen.
Heh, tänään olen ollut niin ahdistunut yksinäisyydestäni että ilahduin suunnattomasti kun mehiläinen tuli vierailemaan parvekeelleni tutkien kukkasiani, juttelin sille jopa. Ehkä olen vähän mökkihöperöksi tullut.
Toivon sinulle surun murtama voimia, vaikka se voi tuntua tyhjältä sanahelinältä. Toivon sitä itsellenikin. Ehkä vielä jonain päivänä tulee muutos. Sitten varmaan osaa arvostaa sitä todella paljon kun/jos asiat on hyvin. Välillä se toivo vaan pääsee kuolemaan täysin, siinä mielentilassa voi tehdä jotain tosi harkitsematonta. Joskus on ollut tosi vähällä etten ole tehnyt itselleni jotakin peruuttamatonta. Jollain ihmeellä täällä silti vielä roikutaan, kai täällä sitten on tarkoitus kituuttaa se aika minkä täällä joutuu olemaan. Välillä tuntuu että tulee hulluksi tai onkin jo.
Kait se on niin että ainakin ulospäin näyttää että vain kauniit ja rohkeat (oho, ystäväni kärpänen tuli tietokoneen ruudulle) pärjää.
Olen aina tuntenut oudoksi ja ulkopuoliseksi jos vertaan itseäni ns. menestyviin ja kauniisiin jne mallikansalaisiin. Mutta ehkä koko juttu on pelkkä kupla. Samassa asussa tänne synnytään ja saman verran täältä otetaan mukaan. Jokainen on ihmisenä yhtä arvokas, sinä ja minäkin. Ehkä se auttaa vähän, jos sen muistaa. Nyt hyvää yötä.
Et oo turha, yksinäiset ei oo turhia! Minun mielestä turha ihminen on sellainen joka polttaa tupakka, tupakan poltto saastuttaa luontoa, joka juo kaljaa ei välitä mistään roskaa luontoa jatkuvasti ei välitä eläimistä eikä tee mitään maapallon putsaamiseksi esimerkiksi suojele luontoa.
Järkevä ihminen on se joka välittää luonnosta suojelee eläimiä ei polta eikä juo alkoholia ainaskaan paljoon ja usein miten on vegaanikko. Olen tosi luonnon läheinen ihminen enkä ymmärrä miksi lapsiakaan täytyis hankkia.
Tämä viesti ei ehkä sovi palstaasi, mutta mul on ollut saman laisia tunteita oon myös aika yksinäinen ja mun mielestä on normaalia lopettaa oma elämä itse murhalla vaikka kaikki on mulla nyt aika hyvin niin varmasti teen joskus itse murhan en mää täällä jaksa elää....
Ökyli kökyli köö. Hienoa yleistystä. Luonnonsuojelu ja päihteiden dissaus taitaa olla sulle elämän tarkoitus?
Hitsin pimpula. Ensin sanot ja rohkaiset ettei yksinäiset ole turhia sitten samaan hengen vetoon annat itsemurhalla esimerkkiä siitä miten toimia, jos elämä ei ihan kaikilta kohdiltaan sujukaan.
Kertokaas mulle missä vaiheessa ihmisen elämää on kirjoitettu sellainen sivu, jossa ihminen elää paratiisissa, syö hedelmiä vaan puista, käyskentelee leijonien kanssa sulassa sovussa niityllä ja kirmailee kaikkien ihmisten kanssa kukkaniityllä satakielien ja sirkkujen visertäessä onnellisina siinä taustalla?
Ihmisen osana on hankkia tietoa, taitoa, ratkaisuja, taistella, puurtaa, yrittää ymmärtää tätä maailmaa, itseään, toisia ja ELÄÄ. Niin hullulta kuin se tuntuukin, niin tylyltä kuin se saattaakin kuulostaa, niin olemme itsemme, älymme, nokkeluutemme, viisautemme, kokemustemme ja uutteruutemme varassa täällä ja sen ansiosta juuri sitä mitä olemme. Vain tosi sairaat ja vammaiset ovat kaikesta yrittämisestä vapaat.
Ihmiselle ei ole annettukaan helppoa tietä ja elämää kuljettavaksi. Vain harvat syntyvät kultalusikka suussa tai heille käy niin hyvä tuuri, että elämässä vain ja aina kaikki sujuu ja hymyilee.
Itse olen ainakin luottavainen, että vanhempana 40 olisi helpompaa löytää ystäviä.
Paljon on heitä, jotka sanovat, että vanhempana on vielä vaikeampaa löytää ystäviä mutta olisiko todellisuudessa näin? Vanhempana ei ainakaan joka toinen ikäiseni nainen etsi enää potentiaalista isää tuleville lapsilleen ja ulkonäkö ym. semmoiset seikat ei pitäisi enää olla niin tärkeitä.
Vielä kun auton saisi hommattua vanhempana niin ei edes välimatka olisi esteenä kun voisi aina ajella minne milloinkin.
Noinkohan seitsemän vuotta sitten viestiketjun aloittanut mahtaa seurata tätä palstaa enää. Tai mistäpä sen tietää..
oon 15v & oon suoraan sanottuna aivan helvetin yksinäinen...koulussa AINA SIIS AINA yksin! :(( vapaa ajalla YKSIN v1ttu joka paikassa yksin!!!!!! :'( entiiä mistä johtuu -.- kai siitä koska oon kaikkien mielest ruma ja paska yms....ja oon oikeesti harkinnu itsarii ku OLEN TÄYSIN TURHA ihmine....:/
Olisit turhan nuori minun kaverikseni, mutta loppujen lopuksi harva meistä on kaverimagneetti. Pitää vaan tunkea seuraan, ja jos ei siellä seurassa ole on oletuksena se että toinen viihtyy parhaiten soolona - ja sellaisen lähestyminen on vaikeampaa. Vastuu seuran saamisesta on loppujen lopuksi jokaisella itsellään. Isommissa porukoissa on kaverinkaveria, eikä kaikkien heidän kanssaan haluaisi viettää aikaansa.
Rumillakin voi olla ystäviä. Käy joskus kaupungilla laskemassa kauniiden ihmisten lukumäärä, hämmästyt siitä että he ovat aika harvassa ellet aloita laskentaa kuntosalilta.
Kukapa meistä ei olisi isossa mittakaavassa katsottuna turha, mutta olemalla toiselle ystävä teemme itsemme tärkeäksi - vaikkei sitä ääneen sanotakaan, saatikka osoiteta halauksilla.
Te jotka koette samoin, vaihtakaa sähköpostiosoitteitanne ja alkakaa pitää yhteyttä. Siitä se yhteys muodostuu.
Tarvitset harrastuksen, jonka kautta saat itsevarmuutta ja tutustut väkisin ihmisiin.
Joku kamppailulaji on siinä mielessä hyvä, että treenikaverit jututtavat varmasti taukojen aikana. Ja tulee sitä itsevarmuutta kunto paranee samalla.
Koiran ottaminen lievittää yksinäisyyttä ja sen kouluttaminen jossain seurassa esim. jäljelle tuo varmasti uusia tuttavuuksia elämääsi. Koiranomistajat ovat monesti aika ulospäinsuuntautuneita, mikä voi helpottaa sinun oloasi, koska et joudu olemaan keskustelun avaaja.
Älä missään nimessä ala ryyppäämään yksinäisyytesi takia.