Tämä on vaikea asia vaikka se on jo takana päin. Eli heti alkuun: ei ole enää tätä ongelmaa, olen päässyt sen yli, mutta pelkään, että se palaa.
Tämä on karua, enkä tiedä, mikä mulla oli.
Siitä on aikaa pari vuotta,kun mieleeni tuli todella pahoja ajatuksia. En osannut kertoa niistä kenellekään.. tai en uskaltanut koko totuutta asian vakavuudesta, mutta nyt yritän kertoa tänne, kun muistelin menneitä ja ahdistustani. Helpompi kirjoittaa kuin sanoa.
Ne pahat ajatukset olivat tietynlaista pahan toivomista läheisilleni. Tai itselleni. Muutamia esimerkkejä: olen ajatellut vanhempiani, sisaruksiani, miestäni jne. tyyliin, kunpä hän kuolisi. Se oli pelottavaa. Kun huomasin, että taas toivon pahaa, minun oli ääneen itselleni sanottava "en halua sitä, rakas Jumala, älä anna heille tapahtua mitään). Minua pelotti, että jos ns. toiveeni käyvät toteen, en selviä siitä.
En oikeasti todellakaan halunnut mitään pahaa tapahtuvan kenellekään, en edes itselleni, vaikka "toivoinkin".
Toinen esimerkki: mieheni kanssa ajettiin autolla ja "toivoin", että kumpa sattuisi kolari ja me loukkaannuttaisiin tai kuoltaisiin. Taas jouduin itseäni tsemppaamaan, ei, se ei ole, mitä haluan. Jouduin koko ajan perumaan ajatuksiani. En vaan mahtanut ajatuksilleni mitään. Aivan kauheaa! Rukoilin Jumalaa, ettei se kuulisi ajatuksiani ja mitään ei tapahdu. Minua ahdisti, kun en tiennyt, mikä minua vaivaa.
Sitten kävi niin, että paras (ja ainoa) ystäväni kuoli 21-vuotiaana. Minä repesin, ei voi olla totta! Eiii! Näin ei saa käydä. Sitä oli vaikea hyväksyä. Syytin siitä itseäni ja pahoja ajatuksiani. Ajattelin, että menetin ystäväni sen takia, koska "halusin" jotain pahaa tapahtuvan. Mutta en halunnut. En ole paha ihminen. Haluan kaikille pelkkää hyvää.
Kerroin asiasta psyk. sairaanhoitajalle, jonka luona jouduin kulkemaan ystäväni kuoleman ja lapsuuden aikaisten tapahtumien vuoksi. Hän epäili, että minä pelkäsin niin käyvän ja siksi ajattelin sitä usein. Tavallaan tuntui kuin mieleni olisi sotinut minua vastaan.
En onneksi enää ajattele niin. Olen päässyt siitä yli, mutta nyt ne asiat rupesivat niin vaivaamaan, että oli pakko kirjoittaa.
Joskus mietin, millaista olisi minun, mieheni tai esim. isäni hautajaisissa. Kuvittelen siitä kaiken, sen surun ja menetyksen. Ei tämä voi olla normaalia. Olenko jollakin tavalla peloissaan, että jotain tapahtuu ja siksi kuvittelen ne asiat jo etukäteen? Vai mitä tämä on? Olen ahdistunut näistä asioista (niinkuin monesta muustakin).
Tiedän, että jotkut saattavat luulla minua oikeasti pahantahtoiseksi ihmiseksi ja "sairaaksi", mutta en halua pahaa, en todellakaan. Pelkään mennä aamulla lenkille, mutta on pakko, kun on vähän ylipainoa. Pelkään, että joku käy kimppuuni, pahoinpitelee tai raiskaa. Pelkään myös, kun mieheni lähtee töihin, että hän joutuu kolariin tms. Olen todella herkkä ja pelokas ihminen ja sekin vaivaa minua. Ei minun tarvitsisi pelätä. Asutaan pienessä kaupungissa, jonka pitäisi olla suht turvallinen, mutta silti.
Osaatteko ihmiset kertoa mikä minua todella vaivaa? Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia, vai olenko ainoa lajissani?
Kiitos kaikille jo etukäteen.
Nimim. ahdistunut
Tämä on karua, enkä tiedä, mikä mulla oli.
Siitä on aikaa pari vuotta,kun mieleeni tuli todella pahoja ajatuksia. En osannut kertoa niistä kenellekään.. tai en uskaltanut koko totuutta asian vakavuudesta, mutta nyt yritän kertoa tänne, kun muistelin menneitä ja ahdistustani. Helpompi kirjoittaa kuin sanoa.
Ne pahat ajatukset olivat tietynlaista pahan toivomista läheisilleni. Tai itselleni. Muutamia esimerkkejä: olen ajatellut vanhempiani, sisaruksiani, miestäni jne. tyyliin, kunpä hän kuolisi. Se oli pelottavaa. Kun huomasin, että taas toivon pahaa, minun oli ääneen itselleni sanottava "en halua sitä, rakas Jumala, älä anna heille tapahtua mitään). Minua pelotti, että jos ns. toiveeni käyvät toteen, en selviä siitä.
En oikeasti todellakaan halunnut mitään pahaa tapahtuvan kenellekään, en edes itselleni, vaikka "toivoinkin".
Toinen esimerkki: mieheni kanssa ajettiin autolla ja "toivoin", että kumpa sattuisi kolari ja me loukkaannuttaisiin tai kuoltaisiin. Taas jouduin itseäni tsemppaamaan, ei, se ei ole, mitä haluan. Jouduin koko ajan perumaan ajatuksiani. En vaan mahtanut ajatuksilleni mitään. Aivan kauheaa! Rukoilin Jumalaa, ettei se kuulisi ajatuksiani ja mitään ei tapahdu. Minua ahdisti, kun en tiennyt, mikä minua vaivaa.
Sitten kävi niin, että paras (ja ainoa) ystäväni kuoli 21-vuotiaana. Minä repesin, ei voi olla totta! Eiii! Näin ei saa käydä. Sitä oli vaikea hyväksyä. Syytin siitä itseäni ja pahoja ajatuksiani. Ajattelin, että menetin ystäväni sen takia, koska "halusin" jotain pahaa tapahtuvan. Mutta en halunnut. En ole paha ihminen. Haluan kaikille pelkkää hyvää.
Kerroin asiasta psyk. sairaanhoitajalle, jonka luona jouduin kulkemaan ystäväni kuoleman ja lapsuuden aikaisten tapahtumien vuoksi. Hän epäili, että minä pelkäsin niin käyvän ja siksi ajattelin sitä usein. Tavallaan tuntui kuin mieleni olisi sotinut minua vastaan.
En onneksi enää ajattele niin. Olen päässyt siitä yli, mutta nyt ne asiat rupesivat niin vaivaamaan, että oli pakko kirjoittaa.
Joskus mietin, millaista olisi minun, mieheni tai esim. isäni hautajaisissa. Kuvittelen siitä kaiken, sen surun ja menetyksen. Ei tämä voi olla normaalia. Olenko jollakin tavalla peloissaan, että jotain tapahtuu ja siksi kuvittelen ne asiat jo etukäteen? Vai mitä tämä on? Olen ahdistunut näistä asioista (niinkuin monesta muustakin).
Tiedän, että jotkut saattavat luulla minua oikeasti pahantahtoiseksi ihmiseksi ja "sairaaksi", mutta en halua pahaa, en todellakaan. Pelkään mennä aamulla lenkille, mutta on pakko, kun on vähän ylipainoa. Pelkään, että joku käy kimppuuni, pahoinpitelee tai raiskaa. Pelkään myös, kun mieheni lähtee töihin, että hän joutuu kolariin tms. Olen todella herkkä ja pelokas ihminen ja sekin vaivaa minua. Ei minun tarvitsisi pelätä. Asutaan pienessä kaupungissa, jonka pitäisi olla suht turvallinen, mutta silti.
Osaatteko ihmiset kertoa mikä minua todella vaivaa? Onko teillä muilla vastaavia kokemuksia, vai olenko ainoa lajissani?
Kiitos kaikille jo etukäteen.
Nimim. ahdistunut
Vastaukset 9
Vanhimmat
juttelemassa asiasta.
Jos et ole huomionhakuinen niin et ainakaan ainoa niin ajatteleva. Luulen monen ajattelevan elämän mahdollisuuksia ja mitä sitten, jos paha tapahtuukin. Jostain syystä olet pelokkaampi kuin ihminen normaalisti. Voisit kokeilla käänteistä ajattelutapaa ja muuttaa murheet iloisten asioiden haaveiluksi. Itse kuvittelen itselleni vaikka mitä onnenpotkuja. Joku asia vaivaa sinua ja kostat sen itsellesi pahoin ajatuksin. Olis varmaan hyvä jutella jollekulle.
Minulla oli aikoinaan samanlaisia ajatuksia, ajattelin itseni omissa hautajaisissa ja myös tilannetta vanhenpien hautajaisissa.:(
Mietin jospa joku tuttuni kuolisi (kauheaa puistattaa vieläkin).
Olin silloin vakavasti masentunut, mutta nyt on kaikki hyvin ja en ajattele enään tuollaisia ajatuksia , selvisin masennuksen yli.
Sinulla on kohtalotovereita.
Kun on oikein masentunut ajatukset voivat olla tällaisia. Onneksi olet päässyt sen yli :)
Olin rohkea ja kiltti ihminen ennen vakavaa masennusta. Masennuksen aikana minuun iski elämisen pelko, ajattelin, että en kestä yhtään huonoa uutista. Masennus on melko hyvin kurissa, mutta pelko on jäljellä, yritän työstää ja siedättää itseäni monessa arkiasiassa, vastaan jo puhelimeen, menen torille, uskallan tulla yksin kotiin. Pelkään läheisteni puolesta. Tämä on kyllä jälkisairautta ja sen kanssa pitää elää.
Jospa sinunkin ajatukset ja pelkosi heijastuvat masennuksesta. Kun kuvittelee etukäteen pahoja asioita, luulee valmistavansa itseään johonkin. Käy ammattilaisen puheilla, minulle on ollut suuri apu, kun olen ruvennut ymmärtämään "omituisuuttani".
että jaksoitte lukea ja ymmärsitte. On helpottavaa kuulla, etten ole ainoa, joka on painiskellut samojen asioiden kanssa. Menneisyys on todellakin heijastunut elämääni ja on pelottavaa, kun asiat palaavat.
Avun hankkiminen on vaikeaa, kun pelkään sitä, mitä muut ajattelevat. Sitä ei saisi miettiä.. tiedän.. mutta en halua leimautua "pahaksi" ihmiseksi, koska tiedän, etten ole. Olen aina halunnut kaikille pelkkää hyvää.
Nyt olen iloinen, kun asia on jo mennyttä, mutta alkoi taas ahdistamaan, kun asia palasi vaivaamaan mieltäni.
Minullakin on juuri tällä hetkellä kans sellaisia ajatuksia...mitä sinullakin on ollut... aivan hirveää kun tulee mieleen jotain toisen kuolemaa tai ajattelee itseään suurinpiirtein haudassa. Myös ajatuksia ettei itsestä ole mihinkään sun muuta. Minulla kuoli kaveri n.kolme vuotta sitten ja sen jälkeen en ole oikeen nukkunutkaan hyvin.. pelkään pimeää hulluna.. ja kauhu elokuvia.. pelko,että joku läheinen kuolee taas. Näen monesti unia kaveristani. En tiedä onko ne ajatukset sieltä kaverin kuolemasta lähtöisin. Olen miettinyt hakisko apua,mutta mistä? Osaisitko auttaa? haitko ite apua ja mistä?
Ps.minulle voi laittaa myös sähköpostia:)
On helpottavaa huomata, ettei ole ainut, jolla on tuollaisia ongelmia. Luulin jo itseäni "pahaksi" ihmiseksi, joka kylvää ympärilleen vaan pahaa. Minua helpotti se, kun sain puhuttua siitä jollekin. Sanoin miehelleni, mutta en tosin uskaltanut koko totuutta, vaan vain niitä lievempiä juttuja. Sanoin myös siellä psykiatrisella sairaanhoitajalla, jonka luona kävin kaverin kuoleman jälkeen. Minua auttoi, kun hän ei ollutkaan siitä niin kauhuissaan, vaan epäili sen nimenomaan johtuvan siitä, että pelkään heille/itselleni tapahtuvan jotain. Se auttoi, kun huomasi, ettei olekaan "epänormaali" vaan kaikki johtuu pelosta. Sen jälkeen olen oppinut käsittelemään ajatuksiani ja annan niiden tavallaan vain olla. Se on toiminut. Enää en pelkää niin paljon ja ei tarvitse myöskään ajatella kauheuksia. Joskus huomaan vaan edelleen ajattelevani omia/muiden läheisten hautajaisia, mutta todella harvoin. Se on ahdistavaa, mutta olen huomannut, että se ei saa minua enää niin valtaansa. Kun olen tarpeeksi sitä miettinyt niin alan tekemään muuta ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen päättänyt, etten anna mielelleni periksi ja olen huomannut, että ne ajatukset on ajan kuluessa väistyneet. Se auttoi myös pahimman vaiheen yli, kun kehitteli itselleen koko ajan tekemistä (vaikka ne tuli mieleen myös silloin, varsinkin jos olin yksin), mutta todennäköisempää oli ahdistua silloin kun ei tehnyt mitään.
Mutta kehottaisin sinuakin puhumaan jollekin, ammattiauttaja olisi se paras vaihtoehto. Se helpotti minua ja ajatukset ovat ajan kanssa väistyneet. Osaltaan ehkä siksi, kun on tullut muita murheita, mutta ei niin ahdistavia, joten tunnen voivani nyt ihan kohtalaisen hyvin.
Tällä palstalla olen saanut ihania vastauksia ja helpotti ajatus siitä, että se oli masennusta. En siis olekaan hullu, kuten luulin, vaan normaalia masentuneisuutta. Samoin kuin se pelko-tieto eli en todellakaan halunnut sitä, mitä ajattelin, vaan pelkäsin niin tapahtuvan ja ne pelot naamioituivat siihen muotoonsa, joka oli saada minut järjiltäni. Luojan kiitos, se kaikki on nyt takana ja selviydyin voittajana. Uskon, että sinäkin selviydyt, kun puhut asiasta vaikka psykologin tms. kanssa.
Tsemppiä ja voimia sinulle kohtalotoverini!
Heippa!
Luettuani tekstisi ajattelin että en todellakaan ole ainoa joka joskus miettii tuollaisia.Minulla oli yhteen aikaan vaihe,jolloin kuvittelin että joku läheltäni kuolisi ja ns. toivon sitä ja silti samalla pelkäsin että niin tapahtuisi.Aivan kuin sinäkin,rukoilin kuitenkin ettei näin tapahtuisi.Kun sitten kerroit että ystäväsi kuoli ja syytit siitä itseäsi,minulle kävi vähän saman lailla.Ajattelin että se on minun vikani ja rukoilin jumalaa että antaa anteeksi tai muuta vastaavaa.Nämä ajatukset tuovat valtavaa ahdistusta ja tuskaa,ne pelottaa eikä oikein tiedä miten niistä pääsisi eroon.Se miksi niitä tulee on vaikea sanoa.Kuitenkaan sitä ei pohjimmiltaan halua mitään pahaa kenellekkään.Jokainen meistä kuolee joskus riippumatta siitä ajatteleeko joku että kävisipä näin.Se että tapahtuu jotain muuta pahaa,ei johdu siitä että joku on ajatellut että näin kävisi.Monella ihmisellä on ollut vastaavia ajatuksia,ne tulevat ja menevät.Luulen että ongelmasi ei ole varsinaisesti nämä ajatukset,vaan elämässäsi koetut asiat jotka aiheuttavat tai ovat aiheuttaneet stressiä ja kaikki se pelko ja huolehtiminen purkautuu ulos tällä ja muilla tavoin.Olen itse käynyt joskus terapiassa pakkoajatusten takia ja silloin psygologi sanoi,että jos jotain pelkää,esim.sinä joka pelkäät olevasi paha tai sairas ihminen,et sitä oikeasti ole sillä ethän muuten kantaisi huolta siitä mitä ajattelet.Uskon että ajan saatossa elämäsi helpottaa,se ei aina tunnu helpolta,mutta varmasti jonain päivänä huomaat että ne ajatukset ei sinua enää vaivaa ja tajuat että elämä on vain elämää,sille ei mitään voi.Toivon sinulle jaksamista ja paljon hyviä ja iloisia päiviä.
"sinä joka pelkäät olevasi paha tai sairas ihminen,et sitä oikeasti ole sillä ethän muuten kantaisi huolta siitä mitä ajattelet" Tuo oli todella helpottava kuulla. Tuli heti parempi olo. Kiitos viestistäsi.. se lämmitti mieltä ja toi valoa tähänkin päivään.