Ahdistavaa, mutta vapauttavaa

tyyppi.Metsä on minun kirkkoni,ja siellä ei saa olla ketään toista ihmistä.Nimenomaan se rauha ja hiljaisuus on kaikkein parasta koko asiassa.Kaupungissa saan enemmän kuin tarpeeksi ruuhkista ja ihmisistä.

Hienolta kuulostaa! Enkä usko että itsensä löytämiseen tarvitaan ketään toisia. Luulen myös ettei liika miettiminen ja keskusteleminen auta sinällään itsensä löytämistä, vaikka siitä voikin olla joskus apua. Se mikä säväytti minua oli tuo "kukaan lähisukulainen ei ole kuulunut kirkkoon". Noin sen pitäisi oikeasti mennäkin. Itsekään se ole koskaan liittynyt kirkkoon, joten usein mietin että miksi olen kuitenkin syntymästäni saakka kuulunut kys. instituutioon, jolla ei ole paljonkaan yhteistä kanssani. Mutta: ei kannata häiriintyä itsensä löytämisestä vaan päinvastoin nauttia täysillä!

olen pienen ikäni kuulunut kahteenkin eri kirkkoon, mutta olen pikku hiljaa vieraantunut kaikenlaisista kirkonmenoista, ja nykyään löydänkin Jumalan kaikkein parhaiten luonnosta ja oman sisimpäni keskipisteestä. Vaikka pidän itseäni edelleen kristittynä, minusta on melkein huomaamattani tullut panteisti - en tosin usko, että luonto on Jumala, vaan että Jumala on luonnossa ja kaikkialla. Parhaiten Hänen läsnäolonsa koen kesän tuoksussa lukemattomine vivahteineen, metsässä ja omalla rikkaruohojen valtaamalla pihamaallani - siellä kasvaa satoja eri kasvilajeja, ja kaikki ne ovat minusta omalla tavallaan kauniita. Joukossa on myös paljon erilaisia luonnonvaraisia kukkia. Monien naapurieni piha muistuttaa steriiliä golfkenttää, mutta minusta oma pihani on kuin paratiisin yrttitarha.

Eivät kristinusko ja luontousko minusta sulje toisiaan pois. Sanotaanhan vanhassa paimenpojan virressäkin: "Mun kirkkoin katto on korkeella..." Nykyisessä kristillisyydessä tosin on paljon sellaista show-kristillisyyttä ja pikakristillisyyttä, joka lienee lähinnä tämän hektisen länsimaisen elämänrytmin ja valheellisen mediamaailman tulos.

Monilla nykyihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen hiljaisuuden kammo: jokainen hiljainen hetki täytyy täyttää jollakin ohjelmalla tai taustamusiikilla. Se jos mikä vieraannuttaa meitä itsestämme. Metsä on hyvä paikka olla hiljaa ja nauttia hiljaisuudesta, ja sen rauhassa on parhaat mahdollisuudet löytää itsemme. Minulle hiljaisuus on elinehto, ilman sita tulisin kai hulluksi. Nykyisin myös ainoa jumalanpalvelukseni on hiljainen hartaus, ja kesäisin harjoitan sitä usein pihalla rikkaruohojeni keskellä. Muutaman kerran vuodessa osallistun kveekariystävieni hiljaiseen hartauteen - sielläkään ei kukaan saarnaa vaan ollaan yhdessä hiljaa, ja perinteisiin kirkonmenoihin verrattuna se on virkistävä kokemus.

Onnea sinulle matkallasi kohti itseyttä. Muistoksi jätän sinulle tämän Tolkienin mainion runon, joka minusta kuvaa osuvasti myös omaa vaellustani:

Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin innokkain vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.