Olen usein ajatellut olevani erilainen yksinäinen ja nyt kun olen täällä lukenut juttuja, niin en ajattele toisin. Joskus tuntuu, että en enää jaksa edes välittää koko asiasta. Olen niin tottunut siihen, se on mitä minä olen. Yksinäinen. Se on täysin normaalia minulle. Aina yksin, ei ketään tuttua kelle soittaa tai lähettää tekstiviestiä tai pyytää ulos.
Täytän ihan kohta 24 ja minulla ei ole ollut kaveria kahdeksaan vuoteen. Ei töitäkään, mutta opiskellut sentään olen. Netissä on ihmisiä joiden kanssa jutella ja monta kertaa olen tavannutkin jonkun netin kautta, mutta lähes aina se on loppunut just tasan siihen, eikä useimmiten minun tahdosta. Saan vaan aina huomata oman surkeuteni. En tosin enää edes välitä siitä. Olen tälläinen, minkäs sille voi.
Vaikka tilanne on mikä on ja monena hetkenä vähän kaikki tuntuu turhalta ja kurjalta ja inhottavalta, niin jaksan kuitenkin tehdä asioita, olla iloinen ja nauttia elämästä. On urheiluharrastus ja opiskelupaikka ja olen kiinnostunut asioista ja pukeudun hyvin ja saan kehuja ulkonäöstäni. Olen varmaan jopa keskimääräistä optimistisempi ja positiivisempi. Siis voisi sanoa niin, että vietän ihan normaalia elämää. Puuttuu vaan ihmissuhteet, eikä työpaikastakaan haittaa olisi.
En vaan yksinkertaisesti osaa olla oikealla tavalla ihmisten kanssa, puhua oikein ja tarpeeksi, jotta saisin ketään kiinnostumaan itsestäni. Ei tule kuuloonkaan, että voisin mennä jossain juttelemaan ihmiselle. En ole koskaan tehnyt sitä. En usko, että kukaan haluaa minun tulevan juttelemaan. Miksi haluaisi? En osaisi sanoa mitään oikeita asioita. Eiväthän hekään halua tavata minua uudestaan, joiden kanssa olen saanut sovitun tapaamisen kautta jutella. Miksi sitten joku täysin vieras, jolle vaan yhtäkkiä alan juttelemaan. Ensimmäisenä saisi huomata hiljaisuuteni. Kakki palvoo sosiaalisia ja jos ei ole sellainen, niin vaikea saada ketään kiinnostumaan.
TIEDÄN, että kaikki hyvä mitä minulla on johtuu musiikista. Se on ystävä, se auttaa ja neuvoo, antaa kaikki voimat ja positiiviset ajatukset. Se on minun uskontoni. Vie haavemaailmaan ja sillon voin olla iloinen. Olisipa vaan voimia toeuttaa niitä haaveita... Luonto kaikkine ihanuuksineen antaa myös valtavasti voimaa ja hymynaihetta.
Usein olen vain vihainen, kuten nyt tänä aamuna. Luulen, että se johtuu yksinäisyydestä. Tänä aamuna tosin saattaa johtua nälästäkin. Mutta kyllä se yksinäisyys aiheuttaa typeriä vihakohtauksia.
Joskus mietin, että voin olla joko vihainen tai surullinen ja mieluummin valitsen sen vihan.
Täytän ihan kohta 24 ja minulla ei ole ollut kaveria kahdeksaan vuoteen. Ei töitäkään, mutta opiskellut sentään olen. Netissä on ihmisiä joiden kanssa jutella ja monta kertaa olen tavannutkin jonkun netin kautta, mutta lähes aina se on loppunut just tasan siihen, eikä useimmiten minun tahdosta. Saan vaan aina huomata oman surkeuteni. En tosin enää edes välitä siitä. Olen tälläinen, minkäs sille voi.
Vaikka tilanne on mikä on ja monena hetkenä vähän kaikki tuntuu turhalta ja kurjalta ja inhottavalta, niin jaksan kuitenkin tehdä asioita, olla iloinen ja nauttia elämästä. On urheiluharrastus ja opiskelupaikka ja olen kiinnostunut asioista ja pukeudun hyvin ja saan kehuja ulkonäöstäni. Olen varmaan jopa keskimääräistä optimistisempi ja positiivisempi. Siis voisi sanoa niin, että vietän ihan normaalia elämää. Puuttuu vaan ihmissuhteet, eikä työpaikastakaan haittaa olisi.
En vaan yksinkertaisesti osaa olla oikealla tavalla ihmisten kanssa, puhua oikein ja tarpeeksi, jotta saisin ketään kiinnostumaan itsestäni. Ei tule kuuloonkaan, että voisin mennä jossain juttelemaan ihmiselle. En ole koskaan tehnyt sitä. En usko, että kukaan haluaa minun tulevan juttelemaan. Miksi haluaisi? En osaisi sanoa mitään oikeita asioita. Eiväthän hekään halua tavata minua uudestaan, joiden kanssa olen saanut sovitun tapaamisen kautta jutella. Miksi sitten joku täysin vieras, jolle vaan yhtäkkiä alan juttelemaan. Ensimmäisenä saisi huomata hiljaisuuteni. Kakki palvoo sosiaalisia ja jos ei ole sellainen, niin vaikea saada ketään kiinnostumaan.
TIEDÄN, että kaikki hyvä mitä minulla on johtuu musiikista. Se on ystävä, se auttaa ja neuvoo, antaa kaikki voimat ja positiiviset ajatukset. Se on minun uskontoni. Vie haavemaailmaan ja sillon voin olla iloinen. Olisipa vaan voimia toeuttaa niitä haaveita... Luonto kaikkine ihanuuksineen antaa myös valtavasti voimaa ja hymynaihetta.
Usein olen vain vihainen, kuten nyt tänä aamuna. Luulen, että se johtuu yksinäisyydestä. Tänä aamuna tosin saattaa johtua nälästäkin. Mutta kyllä se yksinäisyys aiheuttaa typeriä vihakohtauksia.
Joskus mietin, että voin olla joko vihainen tai surullinen ja mieluummin valitsen sen vihan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuntuu, että yksinäisyytesi on tietoista. Tunnut luovuttaneen edes yrittää muuta. Ehkä kärsit empatian puutteesta tai et omaa tunneälyä. Kyllä ton ikäisen kuuluisi jo oppineen yhteiskunnan säännöt. Tosin en kiistä, etteikö sellaista ystävää ole olemassakaan, jonka sinä kelpuuttaisit. Haetko ystävyydestä sellaisia asioita, joita muut ei pysty koskaan antamaan. Vähäinenkin ystävyys, jäisi se vaikka kuinka alkeelliselle tasolle, on parempi kuin eristäytyneisyys. Tarvitset lisää rohkeutta, ulkoiset puitteet tuntuu olevan kunnossa. Eikä yksinäisyys ole paha asia.
Monet ihmiset ympärilläsi ajattelevat samoin kuin sinä, emme me ihmiset niin erilaisia ole.
niinhän se on mullaki et en oikeen osaa solmia ihmissuhteita oikeen kun tutustun uuteen ihmiseen niin jotenki sitä juttua alux vähän tulee ja sit stoppaa kokonaan et en osaa olla oikeen rento,saan kehuja kyllä ulkonäöstä,rakastan musiikkia en tulis toimeen ilman sitä, ja myös harrastan urheilua...jos kiinnostaa nii laita mailii: [email protected]
Luin tekstisi, ja mietin pitkään onko mitään hyötyä vastata kun ei tiedä tarkalleen mitä sanoa. Mutta se mitä kirjoitit voisi olla hyvinkin myös minun kirjoittamaani. Onko kenties erona se, että minulla on poikaystävä? Ja hullua, olen kuitenkin yksin. Hän lähinnä toimii terapeutin virassa ja ottaa vastaan vihan purkauksiani, niitä joita läheisimmät perheenjäseneni eivät iloisen kuoren alta näe.
Olen 23 vuotias....enkä oikeastaan osaa jatkaa tästä eteenpäin. Ajatukset täyttyivät liian monista asioista. Tunnen vain että en kohta taas pysty hallitsemaan elämääni.
Ehkä halusin vain kertoa, että sait minut ajattelemaan asioita. Vaikka meillä saattaa olla täysin päinvastaiset lähtökohdat ja syyt nykyiseen tilanteeseen.
Sekavaa? Tiedän, mutta lähetän kuitenkin.
Hyvä jos sain ajattelemaan asioita :) Minä en koskaan ymmärrä, että miten muka voi olla yksin jos on tyttö- tai poikaystävä olemassa. tai miten voi olla asiat niin huonosti, jos on joku. No onhan mullakin vaikka vanhemmat, ei kaikilla ole.
Onko sulla muita ystäviä? Mihin et osaa jatkaa?
yksinäinen voi olla vaikka olis ihmisiä ympärilläkin. mulla on perhe, isovanhemmat ja luokkaKAVERIT, joita tosin nyt koulun loputtua en nää juuri ollenkaan. silti oon yksin. niin vitun yksin ettei voi tajuta. haluisin vaan kuolla pois tästä pahasta maailmasta, jossa mulle ei näytä olevan tilaa. jos vain uskaltaisi, jos tietäsin miten. oon niin väsyny tähän kaikkeen...niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin itken itteni uneen joka yö. sydän pakahtuu halusta rakastaa ja olla lähellä toista, mutta mieli on ollu yksin liian kauan. se on rakentanu ympärilleen julmuuden ja itsekkyyden muurin, jota ei helpolla läpäistä. ja kaikken kierointa tässä on se, että en oo tippaakaan ujo tai epäsosiaalinen, mutta jotenkin vaan oon jääny kaikesta ulkopuolelle. kai se on omaa syytä, ainakin osittain. tosin luulen että kaiken takana on masennus, jota sairastin yläasteella. erakoiduin täysin omaan maailmaani samalla kun muut loi sosiaalisia verkostojaan tulevaisuuden varalle. mulla ne jäi tuolloin solmimatta, ja siitä saan luultavasti kärsiä lopun elämääni...jonka en toivoisin kovin pitään kestävän..on vaan niin helvetin vaikeeta pukee sanoiks kaikki tää paska....*huokaus*
ja nuoruusko muka elämän parasta aikaa?! paskat, sanon minä. jos se vielä tästä pahenee, niin good lord. mikäs tässä katellessa kun oma nuoruus valuu hukkaan kun tiimalasin läpi juokseva hiekka.. miun kuuluis pitää hauskaa muitten ikäisteni kanssa, ravata baareissa, seurustella, tehdä kaikkea hullu a mitä vanhempana muistellaan nauraen. mutta ei. minä nyhjötän kaikessa yksinäisyydessäni ja toivon kuolemaa. paljon ei jälkipolville olis kertomista. juuh, kaikki on vaan niin sekavaa, välillä tuntuu kun oisin vaan vireaana omassa elämässäni. sivustakatsoja, you know. okei, en enää pitkästytyä teitä, jos nyt ylipäänsä joku tätä lukemaan eksy.
pärjäilkää. minäkin yritän.
Olen ajatellutkin paljon asioita, sanotaanko viimeisen kahdeksan vuoden aikana =) Silloin ymmärsin oman erilaisuuteni ja aloin murehtimaan aivan turhista asioista. Hyvät puolensa silläkin, katson olevani henkisesti lähiympäristöäni kehittyneempi. (lievää itserakkautta =) heh)
Joka tapauksessa, olen onnellinen avokistani, hänen vuokseen jaksoin jatkaa n.7 vuotta sitten. Hän on ainoa jonka seurassa olen oma itseni, edes läheiset vanhempani eivät tunne minua. On vain pakko esittää vahvaa, vaikka sisältä romahtaa. En tiedä, todennäköisesti takerrun liikaa menneeseen, hyviin ja todella huonoihin asioihin, enkä osaa "relata". Olenkin harkinnut "kuuntelijalle" menoa, mutta uskoako niiden apuihin? Sitä mietin, onko terapeuttien puolueettomasta avusta hyötyä?
Yksi ystävä on, asuu toisella paikkakunnalla ja näemme kerran vuodessa. Molemmilla samankaltaisia ongelmia ja tavatessa puhumme PALJON. Viime kerralla istuimme saman pöydän äärellä 13½ tuntia ja vain puhuimme. Mutta ei se auta kerran vuoteen jos kaksi onnetonta tapaa =/
Ehkä joissain salaisissa haaveissa sitä toivoo, että olisi oikea ystävä. Kenen kanssa käydä kahvilla (tai kuten minä, teellä) ja viettää aikaa. Uskaltaisi tutustua ja osaisi kommunikoida.
Toisaalta taas, olen aina viihtynyt omissa oloissani enkä katso sitä huonolla. Käytän mielikuvitustani ja taitojani käsitöihin.
Mutta se olisi kiva olla terve mieleltään, eikä pelätä tulevaa? hulluutta. Ei ole mukavaa pelätä KAIKKEA koko ajan.
missäsasut?
älä nyt vaan luule et oot epäonnistuneempi kuin muut. Harvalla on niin kivaa kuin näyttää, mut onhan siinä tietty iso ero jos vaan on ystäviä. Mutta, monella niitäkään ei oo, ja silti aina voi saada uusia. Voi oikeesti. Sulla on vielä ihan tarpeeks elämätöntä elämää, vaikka mä ajattelin kanssa tasan samalla tavalla pari vuotta sitten kun olin kuustoista. Ei mua kuitenkaan mikään oo jääny harmittamaan. Eli yritä säkin, tee mitä tykkäät, mitä siitä et oot yksin. Näytä et sä uskallat kaikkea yksinkin.
16-vuotiaana, eli kaksi vuotta sitten tilanne oli tasan sama kun nyt. että jihaa
Orimattilassa asustelen.
onko se vieläkin pysynyt samana?