Armeijakuukauteni lähestyy. Pienempänä ehkä vähän unelmoinkin pääsemisestä armeijaan, olihan se sankarillista. Mutta nykyään en voi kuin pelätä ja kammota ajatusta...
Se ei johdu armeijasta. Se johtuu terveydestäni... Vuosia sitten, kun olin yläasteella, minulle alkoi kehittyä outoja pakkomielteitä... Revin haavoja ja naksuttelin hampaita yhteen ym. Ajattelin yhtenä kesänä, että nyt tälläiset saa loppua. Vahingoitan vain itseäni. Ens kesään mennessä... Mutta toisinpa kävi. Lukion ekalla polveni osui jotain aitaa vasten, ja jokin jänne napsahti siellä. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, mutta minullepa oli... Minulle kehittyi pikkuhiljaa valtaisia pakkomielteita, jossa joudun toistamaan jotain tälläisiä asioita, paukuttamaan jännettä tai nykimään kättä... Kaikki piti tehdä "yhtä kovaa". Tätä on vaikea selittää, ja tämä ei anna oikeaa kuvaa tästä.
Jokatapauksessa, vuosia olen elänyt ryömien päivästä toiseen... Vuosi sitten tilanne jälleen paheni, ja homma meni ajatuksen tasolle... Sitä on varmaan vielä vaikeampi selittää, mutta hain apua. Masennuslääkkeitä käytin kuukausia, ja juttelin erikoissairaanhoitajalle, jonka ajatus oli että kaikenlainen juttelu auttaa. No kuukausien päästä juttelut loppui, ja olinkin noussut hieman paremmalle tasolle, mitä tapahtuu tälläisessä sairaudessa. Terapia ei siis ihan toiminut. Ehkä ajatuksen tasolla tilanteeni rauhoittui (enkä usko että masennuslääkkeetkään varsinaisesti auttaa tälläiseen neuroottisuuteen), mutta olen kaikkea muuta kuin parantunut... En pysty harrastamaan liikuntaa, en pysty esim. nostamaan pieniä esineitäkään...
En pysty menemään armeijaan. En pysty edes tekemään työtä... Olen siksi rahatonkin, lukio venyy neljälle vuodelle, ja ensi vuonna sen pitäisi olla ohi... Elämä on muutenkin surkeaa. Jos saisin aikaa, ehkä parantuisin joskus... Mutta nyt en varmasti pysty armeijaan. Kutsunnat on ollut jo, ja sain luokituksen A1... Kuvittelin silloin että ehkä tämä tästä ennen armeijaa. Mutta enpä usko... En pysty liikkumaan varmaan aikoihin, ja pelkään mitä vahinkoa olen itselleni tehnyt... Olen myös eristäytynyt. Pahinta on se että pakkomielteitä voi tulla minne vaan ("se voi iskeä minnetahansa puolelle kehoa") ja koska vain... Mitä voisin tehdä sen armeijan suhteen?
Se ei johdu armeijasta. Se johtuu terveydestäni... Vuosia sitten, kun olin yläasteella, minulle alkoi kehittyä outoja pakkomielteitä... Revin haavoja ja naksuttelin hampaita yhteen ym. Ajattelin yhtenä kesänä, että nyt tälläiset saa loppua. Vahingoitan vain itseäni. Ens kesään mennessä... Mutta toisinpa kävi. Lukion ekalla polveni osui jotain aitaa vasten, ja jokin jänne napsahti siellä. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, mutta minullepa oli... Minulle kehittyi pikkuhiljaa valtaisia pakkomielteita, jossa joudun toistamaan jotain tälläisiä asioita, paukuttamaan jännettä tai nykimään kättä... Kaikki piti tehdä "yhtä kovaa". Tätä on vaikea selittää, ja tämä ei anna oikeaa kuvaa tästä.
Jokatapauksessa, vuosia olen elänyt ryömien päivästä toiseen... Vuosi sitten tilanne jälleen paheni, ja homma meni ajatuksen tasolle... Sitä on varmaan vielä vaikeampi selittää, mutta hain apua. Masennuslääkkeitä käytin kuukausia, ja juttelin erikoissairaanhoitajalle, jonka ajatus oli että kaikenlainen juttelu auttaa. No kuukausien päästä juttelut loppui, ja olinkin noussut hieman paremmalle tasolle, mitä tapahtuu tälläisessä sairaudessa. Terapia ei siis ihan toiminut. Ehkä ajatuksen tasolla tilanteeni rauhoittui (enkä usko että masennuslääkkeetkään varsinaisesti auttaa tälläiseen neuroottisuuteen), mutta olen kaikkea muuta kuin parantunut... En pysty harrastamaan liikuntaa, en pysty esim. nostamaan pieniä esineitäkään...
En pysty menemään armeijaan. En pysty edes tekemään työtä... Olen siksi rahatonkin, lukio venyy neljälle vuodelle, ja ensi vuonna sen pitäisi olla ohi... Elämä on muutenkin surkeaa. Jos saisin aikaa, ehkä parantuisin joskus... Mutta nyt en varmasti pysty armeijaan. Kutsunnat on ollut jo, ja sain luokituksen A1... Kuvittelin silloin että ehkä tämä tästä ennen armeijaa. Mutta enpä usko... En pysty liikkumaan varmaan aikoihin, ja pelkään mitä vahinkoa olen itselleni tehnyt... Olen myös eristäytynyt. Pahinta on se että pakkomielteitä voi tulla minne vaan ("se voi iskeä minnetahansa puolelle kehoa") ja koska vain... Mitä voisin tehdä sen armeijan suhteen?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Kyllä piemmistäkin mielenhäiriöistä lähetetään kotiin kehittyy. Työkaverieni pojat tulivat takaisin viikon kuluttua. Syy oli nukkumattomuus, eivät olleet tottuneet nukkumaan toisten ihmisten kanssa. Valvominen alkoi rassata. Älä turhaa peittele ongelmiasi siellä harmaissa niin kotiinlähtö on taattu
Jos tunnet pakonomaista tarvetta tehdä samoja toimintoja uudelleen,voit kärsiä pakko-oireisestahäiriöistä.
Mene puhumaan ongelmistasi lääkärille.
Kiitos näistä vastauksista. Tuli mitä tuli, enää en voi kieltääkään. En todellakaan pysty elämään normaalia elämää, ja olen sairas jollain tavalla... Luultavasti pitäisi yrittää uudestaan saada apua. Ja ehkä olisi mahdollista ilmoittaa jonnekin esikuntaa tai muuta etukäteen, että en taida olla armeijakunnossa..
Muita ihmisiä usein katson, ja ajattelen että ei tämä ole kovin reilua kun nuo on niin normaaleja... Sitä minäkin kaipaan. Olla taas normaali joskus... Elää elämäänsä. Kiitos nyt teille ketkä vaivauduitte, kaipa yritän lakata ryömimästä eteenpäin, vielä joskus nousen jaloilleni.
Älä syyllistä itseäsi,yhden armeijan tähden!!!siellä ei ole nykypäivänä PAKKO olla jos ei pysty.Elämällä on paljon sinulle annettavaa...hoida itsesi kuntoon et tulee niitä hyviä päiviäkin,apua löytyy kun vaan haet,voimia.
No sulla on selvia pakkoneuroosi-oireita...sinuna tilaisin laakarille ajan...
On niita muillakin ihmisilla pystytty hoitamaan.
Onahan näitä pikkuongelmia olemassa, mutta esim. ne jotka armejasta antenniosaston kautta kotiin pistetään,m niin ovat pihalla kuin lumiukot. Sinun hyvin selkeä viesti kertoo siitä, että kotona on harmeista huolimatta joku. Ehkä hiemen jännität armeijaa, mutta jo alokas aikana tajuat minkälaisessa leikissä olet mukana. Ehkä armeijan yksi tarkoitus on todellakin harjoitella tilanteita jossa kaikki ei ole oukki-doukki-ok, joten rohkeasti vain riviin seisomaan.
Armeija olisi varmasti hieno kokemus... Ja varmasti jännittää. Mennä tuntemattomien seuraan, ja olla siellä kaukana pitkään... Mutta toisaalta taas se olisi mukava pistää itsensä sellaiseen. Ja sanonpa, olisi tosiaan mukava kuulua johonkin ja olla kuin muut...
Mutta en suinkaan liioittele siinä etten kykene liikkumaan, lähteä lenkille tai muuta... Yläasteella mulle tuli halu, että haluan olla hyväkuntoinen, ja juosta cooperissa hyvin... Sekun oli niin iso juttu. Rupesinkun lenkillä käymään, ja juoksin lopulta kymmenen kilometrin lenkkejä kolme kertaa viikossa, ja olin tosiaan onnellinen. Ysillä juoksin kympin arvoisesti, ja se oli todella jotain. Mutta kun oli korkealla, sieltä oli vain isompi pudotus alas. Minä jopa harrastin karatea pari vuotta, ja siinä tosiaan tehtiin asioita, jotka nyt ei tulisi kuuloonkaan edes ajatuksen tasolla. Ja välillä oli leirillä jopa armeija meininki... :)
Enää en kuulu mihinkään. Tämä juttu ei tosiaan koske pelkkää armeijaa, mutta siellä en haluaisi tulla pakotetuksi harrastamaan liikuntaa... En ennenkuin tunnen oloni normaalimmaksi. Enkä tosiaan uskalla liikkua edes kotona. Ja vaikka isäni niin luuleekin, en minä laiskuudestani pelkää liikkua tai jätä työtä ottamatta... Uskon, että en tosiaan ole normaali. Ja luulenpa, että armeijassa tekisi vain mieleni suunnata se ase itseeni. Enkä tosiaankaan halua sitäkään kokea. Ehkä armeijaan olisi hieno mennä joskus... Mutta ei nyt. Menen sinne vaikka asumaan, jos joskus tunnen itseni vielä normaaliksi... Enkä ole ollenkaan vakuuttunut että on mahdollista parantua.
vähän tarkemmin,että mikä estää sinua liikkumasta.
Itselläkin pakko-oireet aiheuttavat ahdistusta ja rajoittavat elämääni.
Kuten jo sanoin, mene lääkäriin kertomaan ongelmistasi.Että saisit helpotusta oloosi ja vapautuksen armeijasta.
Miehenikin sai vapautuksen armeijasta.Tosin fyysisten syiden takia.Hän on vain iloinen,että ei tarvinnut mennä armeijaan.
Armeja on lähtökohtaisesti paikka jossa voi jättää omat aivot naulakkoon ja antaa tyhmempien miettiä puolestasi. Mikäli kun sinulla jotakin lukiotaustaakin on, niin asemasi voisi toisaalta olla jotakin enemmämkin kuin rivimiehenä. Lupaan ja takaan, että opit arvostamaan itseäsi havaitessasi minkälaista kansaa harmaissa kulkee.
Armejan liikunnasta monella on mielikuvia. Voit toki hakeutua asemaan ja palveluun jossa pääsääntöisesti saat kerätä rasva napasi ympärille. Siksipä armeja on yksi parahimmista paikoista vähääkään ongelmaselle kaverille, koska siellä jos jossakin lähtökohtaisesti voi todeta, että yksilö ominaisuuksia ja tarpeita kuunellaan myös ryhmässä. Pääset hyvinkin pitkälle vaikuttamaan omiin asioihisi siitä huolimatta, että joissakin toiminnoissa laki ja menettelytapa on särmikkäästi sama kaikille ja tämä toisin kun monessa naisvaltaisessa toiminnassa, jossa laki ja menettelytapa määräytyy sen mukaan minkälainen mielikuva ympäristöllä sinusta on.
Mikäli hyvin rehellinen olen juuri sinun kohdalla, niin väittäisin naisten tehneen höpöhöpö kepposen. Mies ei lähtökohtaisesti ajattele tunteellisesti taikka ihmiskeskeisesti aivan kuten sinä tässä viestiketjussa. Sinulle tulee ennemmin taikka myöhemmin tilanne, jossa joudut astumaan miesten maailmaan. Maailmaan jossa rauta on rautaa ja ihminen on luuta, nahkaa, lihasta, läskiä ja pari tippaa erinäistä nestettä. Tuolloin isommat ongelmat voivat alkaa "mä lähden himaan" kappaleen soitua ja palatessasi hyvällä itsetunnolla kotiin, jossa ei ymmäretä sitä, että meidän Sampo aloittaa yhden kokonaisen ja itsenäisen ihmiselämän. Aivan kuten minullekkin on lähes tullut itku, nauru, pieru ja pissa saman aikaisesti tilanteessa, jossa nainen on tehnyt pelti asiasta tunne asian.
"mene armejaan, tottele! me teemme susta miehen. älyllinen puoli taisi jäädä puolitiehen."
On nimittäin sanoa. Nämä asiathan onki sellaisia tunneasioita, niinkuin viisaammat sanovat. Vaikka järki sanoo, että tässä ei ole mitään järkeä, silti jokin asia on... mahdottoman hallitseva. Tämähän onkin (ymmärtääkseni) se pääasia koko tämän tyyppisessä tilassa. Ja jos sinullakin on kokemusta, niin ymmärrät ainakin jonkin verran mitä ehkä koen.
Se alkoi se pahin silloin lukiossa. Ensi kohde oli jänteet... Ja se menee jotenkin silleen, että jos joudut siihen tilanteeseen että kämmenselkä vaikka osuu pöydän reunaan, ja olet siinä ei-järjellä-selitettävän pauloissa, joudut toistamaan sen yhtä kovaa... Ja sitten yleensä joudut vielä pahempaan tilanteeseen. Pelkäät, hajotatko jänteesi, mitä se voi enää kestää... Onko se nyt lopullisesti vajaatoiminen. Silti pitää jatkaa... Siihen johonkin tiettyyn rajaan asti. Voimalla... Sitten kenties vähän hiljempaa. Kuin totutellen normaaliin oloon. Tämä sama asia, yhtä kovaa toistuu monella tavalla. Ainakin aluksi ajattelin, että yritän kenties varmistaa, että kaikka on hyvin. Jos jänne naksahtaa yhtä kovaa, se on vielä samanlaisessa kunnossa.
Aluksi oli ilmeisesti lapsesta asti outoja pakkomielteitä, tehdä jokin neljä kertaa, kiertää puu samalta puolelta takaisin... Mitä nyt voi monella lapsella olla. Mutta ainakin epäilen että sekin jo liittyy tähän. Ja ne siis hävisivät. Lapsesta asti myös revin haavoja. Siitä on arvet todisteena, uusimmat ei niin kovin vanhoja... Sitten tuli jotain hampaiden kalisuttelua. Yhtäkkinen harppaus vei minut yltympärille kehoa, kun jänteet olikin tulilinjalla... Ja siinä alkoi liikunta ollakin vähenemässä. Seuraavaksi se kehitty varsin nopeasti moneen muuhun... Lihaksen nykimiseen, silmän painamiseen ihan mihin vaan. Kaikissa oli se... Yhtä kovaa. Ja toiset tilanteet oli todella pahoja... Niinkuin voi olettaa, jos koet jotain syvää, niinkuin vaikkapa kaadut ja naksautat jänteesi oikein kunnolla... Ja kun se pitäisi toistaa yhtä kovaa. Ei ole mitään rajaa kuinka "syvää" voit kokea, jos vaikka jalkani murtuisi, pitäisikö minun toistaa se yhtä kovaa? Sitä en osaa sanoa... Ehkä ei, sillä en kenties pystyisi siihen. Mutta ahdinko on siis pohjaton, aina voi löytyä jotain pahempaa...
Ja pahassa tilanteessa voi kuumotus nousta ympärille kehoa, henkikin tuntua jonkinverran loppuvan... Kuin pahaa ahdistusta se on.
Ajan kanssa voit ikäänkuin käsitellä jonkin asian niin hyvin, että se tapa vähän loppuu... Kestät ikäänkuin pienempiä asioita, pienen naksauksen jänteessä... Mutta ensimmäisetkään asiat eivät ole kadonneet kokonaan...
Ja kun siis koko keho on joutunut kohteeksi... Joka puolella on tehty yhtä kovaa, toistettu... Ja on pelko siitä mikä on kenties lopullisesti tuhottu ja huonoon kuntoon pistetty. Jokin lihaksen liike voi tuntua luonnottomalta... Olet kiinnittänyt huomiota niin monenlaiseen asiaan. On siis tunne että kaikkialla on jokin huonosti. Ja kai sitten voi sanoa... että pelkään harrastaa liikuntaa. Ja jos koen pahan tilanteen, olen aivan lukossa... En pysty mihinkään, joudun kenties jäämään paikoilleni selvittämään asian. Eli siis aiheuttamaan itselleni vahinkoa.
Niinkuin sanoin, tätä on vaikea selittää. Mutta koska niin monenlaista on koettu, kaikkialla on hajonneen tunne. Varmasti vaikka parantuisinkin, ikiajoiksi pelkäisin, mitä olen itselleni tehnyt.
En oikein ymmärtänyt kaikkea, tätä naisen tunne-kepposta ainakaan. Mutta jos puhun tämän vaivani merkeissä, kyllä miehillekin tulee tälläisiä... Siinä tunne määrää, eikä järki voi sitä voittaa. Ongelmani on nyt vähän sellainen... että en tosiaankaan kykene oikein mihinkään. En vaikkapa tekemään työtä, en joskus opiskelemaankaan... Mistä on todisteena että kursseja minulla on vähemmän kuin monella kaksi vuottaan läpäisseelle, ja minä olen jo kolme vuotta lukiossa ollut. Olen kenties pahimpina aikoina jäänyt kotiin kokonaisiksi jaksoiksi... Enkä yhtään ihmettele miksi, sillä minä tiedän jotain vaivastani. Kuinka se voi pistää maihin monin tavoin, vaikka en oikeastaan minäkään tiedä vaivastani, en varsinkaan ymmärrä. Enkä yrittänyt sanoa, että sinä et tiedä. Vaan että ymmärrän kyllä kokemastani että en ole jaksanut... En niin syytä siitä itseäni, enkä ketään muutakaan. Siitä en syytä itseäni...
Sinulla oli sanomaa, mutta en minä ole kykenevä nyt harmaaseen hommaan. Olen kuin hajonnut monesta paikasta, enkä kykene punnertamaan, marssimaan... Tunne on voittanut minun järkeni, vaikka ei ehkä noin voisi sanoakaan... Mutta tämä vaiva pitää kyllä huolen että en siihen armeijaan pysty, enkä pitkään aikaan tunne olevani terve.
Mene nyt hyva mies sinne LAAKARIIN! Olet sentaan (viela) niin fiksussa tilassa, etta tiedostat tilanteen!
Et todellakaan halua menna "riehumaan aseen kanssa" jonnekin metsikkoon, jos sinulla todella on kummallisia pakkoneurooseja!
NYT HOP LAAKARIIN ENNENKUIN TAPAT VAHINGOSSA ITSESI! ! !
Jossakin määrin jopa kotiolosuhteet voivat vaikuttaa tuntemuksiisi. Olen toki itsekkin väsähtänyt kotona asuessani ja uudemman keraan jälleen kun mummot ja papparaiset alkoivat typeryyksillään ahdistelemaan ja uskaltaisin jopa väittää, että jossakin määrin ihmisen henkinen kunto romahtaa jopa psykiatrisessa sairaalassa, jossa jokin talitintti alistaa, riistää vapautta, holhoaa ja arvioi jatkuvalla syötöllä turhaa ja useimiten vieläpä asiasta mistä ei tiedä tuon kukkuuta.
Armejassa ei todellakaan tarvitse miettiä mitään marssimisia. Laittaa vain tohvelia toisen eteen kun käsky käy. Harvakseltaa armeijassa kukaan myöskään jaksaa loistaa, joten sankarijutut kuulunevat veteraaneille.
Armeja itsessään ei varmaankaan ole kovinkaan usein herkkua, mutta uskon kovasti siihen, että jos nyt jätät armejan väliin, niin sinulta siirtyy armeijat ja koulutukset kaukaiseen tulevaisuuteen. Toisaalta jos annat nyt periksi, niin kannat leimaasi loppuikäsi.
Kannattaa siis jokin asia hoitaa pois päiviltä jos todellakin mielii maailmassa jotakin tehdä. Tottahan pääset pois kun vain asiasi lääkärille esität..... Itseäni harmistuttaa tämä armeijan jälkeinen hullun leima. Olisinhan muutoin jättänyt koko leikin väliin vaikkapa sitten aivan kostona yhteiskunalle.
Todennäköisesti ainoa oikea vaihtoehto. Kun ei tässä ole pystytty itsekseenkään parantumaan kolmessa vuodessa... Tosin olen hyvin epäileväinen siitä, miten mua vois auttaa. Siksipä en olekaan näinä vuosina hakenut apua, ennenkuin olin oudossa tilanteessa, enkä päässyt sängystä ylös. Olen myös iloinen, että ihan siinä en nyt ole. Silti vaikea sanoa onko tapahtunut parannusta.
on,että vaikka järki sanoo,että pakkotoiminnoissa ei ole mitään järkeä,Mutta
jos ne jättää tekemättä,tulee kauhean ahdistunut olo,että joitain hirveää tapahtuu.
Vaikeata on myös löytää sanoja,joilla kuvata tuntemuksiaan.
Periaatteessa ymmärrän sinun tuntemuksesi,vaikka omat oireeni ovatkin vähän erilaisia.
Joudun toistamaan asioita,esim.tämän tekstin olen joutunut kirjoittaman moneen kertaan.
Ahdistavaa oloa,tunnetta,että henki ei kulje olen myös kokenut.
Sinulla on erittäin loogiset ja huumorillakin höystetyt jutut joita on helppo lukea. Tuota pohjaa vasten tuntuu vaikealta uskoa sinun olleen vastentahtoisessa hoidossa. Noin olen käsittänyt.
Sanoisin dfg5, että sinun kirjoituksesi on yksi suola täällä joukossa. Tarkoitan koko palstaa.
Sinulla ainakin on homma hanskassa joten hyvää heinäkuuta!
Onhan näissä asioissa aina sukupuoli ja sukupolvieroavuuksia mukana. vanhemmalla kansalla on voinut olla toinen käsitys mielenterveydenhoidosta taikka armejasta jota nuoremmalla kansalla. Minunkin aikana on jo ollut vaihtoehto asepalvelukselle siviilipalveluksen muodossa. Joidenkin tapauksien osalta tiedän, että on vapautettu ilman suljettua sairaalahoitoa ja joillakin on edelleen totaalikieltäytymislinja ja menevät mielummin vankilaan kuin palvelukseen. Toisaalta vanhemmilla naisilla ei välttämättä ole relistista käsitystä armejasta, mutta nykyisin voi nainenkin hakeutua armejaan.
Viittasin aikaisemmassa viestissäni kotiinlähtölauluun "mä lähden himaan", niin tämäkin on joskus aijemmin ollut "ohi-on marssi". Oman aikani laulun sanat menevät jotakuin siten, että "Mä täällä aikani kärsin, hevosen näkkileipää järsin. Ei kapteeni lomaa myönnä, anomus perseeseesi työnnä jne..". Uskaltaisin väittää, että eläkeläis kapteeni saisi raivonpuuskan kehoituksesta työntää loma-anomus perseeseen, mutta omana aikanani tätä soitettiin täydellä voluumilla keskellä päivää kasarmilla siten, että ikkunat olivat sepposen selällään auki.
Esim. terveydenhuollossa tämä tarkoittaa sitä, että hoitajat voivat olla eläköityvää ja tuonelaan siirtyvää kansaa. Käytännössä siltikin esim. mielenterveyslakia muutetaan tuon tuosta hyvinkin usein maailman muuttuessa. Tuolloin ei ehkä arviota tekevä ihminen ole itsekkään perillä siitä minkälaisia tapoja nykymaailmassa on tai että miten mielenterveyslaki voisi järkiperäisesti tulkita. Omassa asiassani arviota teki eläkkeellä oleva psykiatri. Samoin esim. tarkkailuuni johtavien väitteiden osalta esitettiin, ettei minuun saisi yhteyttä. Omituinen väite mielestäni siksi, että minulla on ollut matkapuhelin arkikäytössä vuosia ennen hoitoa NMT-verkon ajoista asti. Mikäli aivoton ja kädetön punapersepaviaani saa tiedustelusta kännynumeroni autorekisteritunnuksen taikka nimen ja asuinpaikkakunnan mukaan, niin luulisi tämän tiedon saavan jopa virkamiehetkin. Ehkä nykyiseltään asia on iskostunut jo syvemmälle virkamiestenkin päähän, koska kotinumeroita ei juurikaan kännykkä ja kiinteiden nettiverkojen aikana enää ole, mutta esim. kotiosoite minulla on aina ollut johon lähettää vaikkapa kirjepostina kutsun saapua terveyskeskukseen.
Olen toki joutunut ristiriitaiseen elämään, jossa minun pitäisi samalla elää ikäryhmäni tavalla, mutta toisaalta tulla toimeen myös iäkkäiden kanssa. Vanhempi kansa perustaa hyvinkina paljon ns. humoristiseen "spedeilyyn", mutta oma ikäryhmäni voi joiltakin osin jopa karsastaa moista käytöstä. Samalla hyvinvointi parhaimillaan ikäryhmälleni on sitä, ettei todellisuuteen juuri edes perusteta, eikä maailman menosta juuri mitään edes ymmäretä, koska se asia taikka palvelu joka ei omaan ammattiin kuulu, niin se voidaan ostaa.
Kukaan ei mielestäni myöskään voi vaatia minulta ikäryhmäni tavoista poikeaavaa käytöstä vaikka näin todellisuudessa menetellään.
Kiitos toivotuksista Sulo ja samoja toivotuksia ja pärjäämisiä sinulle.
Sairaalasta kotiutuisvaiheessa henkilökuntaan kuuluva läskipappa tokaisi, että sinulle tulee jäämään hyvä mielikuva sairaalasta aivan kuten armejastakin. Hoidon aikana lääkäri paheksui mm. aikomustani käyttää mietoa alkoholia ainukaisella lomallani sairaalasta.
Sairaalassa kului kaksi ensimmäistä viikkoa siten, ettei päässyt edes ulkoilemaan. Armejassa toki kaksi ensimmäistä viikkoa kului siten, ettei lomille päässyt edes viikonloppuna, mutta ulkoilua oli palveluksen muodossa päivittäin ja vapaa-ajalla sai ilman loma-anomuksia ulkoilla niin kuin halusi. Kahden ensimmäisen viikon jälkeen alkoi armejassa lomat pyörimään ja tilenne armejassa aikanani oli se, että kaikesta mahdollisesta säästettiin, joten viikonloppu loma oli enemmänkin itsestään selvyys kuin erityinen ansio. Minä asuin 15 minuutin automatkan päässä palveluspaikasta ja tämä tarkoitti käytännössä sitä, että olin likimain joka ainut päivä iltalomilla taikka viikonloppulomilla kotona käymässä. Sairaalasta ei ollut juuri mitään asiaa sairaala-alueen ulkopuolelle edes silloin kun sai ulkoilla. Luvatta toki voi lähteä, mutta jos kiinni jäi niin poliisit olisi lähetetty perään.
Entäpä jos aikomukseni on ollut lomalla ottaa jokunen keskiolut ja saada tästä arvosteleva vastine. Armejassa moni kiskoi iltalomilla itsensä piripintaan täyteen ja palatessaan kasarmille päättivät mennä seisomaan rakennuksen toisen kerroksen ikkunalaudalle ja virtsata kasramirakennuksen pääoven eteen. Sairaala muistutti hyvinkin paljon kasarmia, mutta sairaalassa ei edes saanut ikkunoita auki ja kuulopuheen mukaan ikkunatkin oli valmistettu erikoisvahvasta materiaalista siten, ettei ne olisi auennut edes pienestä väkivallasta. Toisaalta muistan armeja ajalta tapauksen, jossa olimme komennuksella, mutta jokaiselle oli kirjoitettu iltavapaa siksi, että pääsisimme koko ryhmä yhdessä juomaan pussikaljaa ennalta määriteltyyn paikkaan. Ryyppyreissu venyi siten, että myöhästyimme iltalomilta. Emme saaneet rangaistusta, koska mukana juomassa oli myös kapimies. Loppuyö sujui varuskunnassa siten, että toinen puolisko porukasta virtasisi käsienpesualtaaseen ja loput oksensivat. Seuraavan päivän palvelus toi esille yllättävän rajalliseen ryhmään kohdistuneen infulenssan johon kuului mm. kasvojen kalpeutta ja oksentelua.
Sairaala näiltä osin keskitysleiri jopa armeijaan rinnastaessa.
Omasta saapumiserästä ja ikäryhmästä tiedän useamman tapauksen, jossa virkavallan kaltoinkohtelu on johtanut myös päätökseen ja toimintattapaan, ettei jatkossa olla enää halukkaita osallistumaan esim. maanpuolustukseen. Maanpuolustus perusttu korkeaan motivaatioon puolustaa isänmaata. Motivaatiosta ei todellakaan voi puhua jos mielivalloin riistetään vapaus, eikä asioita saa edes tuomiistuin käsittelyyn siten kun laki antaa mahdollisuuden. Valitettavan usein kelpaamme vain maanpuolustajaksi, veronmaksajaksi ja virkavallan rahanlähteeksi erinäisiin laitoksiin. Toisaalta minullakaan ei ole mitään muuta puolustettavaa kuin oma vapaus. Ei ikiomaa kotia, perhettä, työtä taikka omaisuutta. Pitäisikö minun puolustaa sen hiiparin jättitaloa ja uutta mersua joka minua kohtaan rikkoo?
Pikku-veli käväisi armeijan ja siellä minulekkin omista kuvioistani tuttua miestä kohdeltiin kuin tykkimies Kauppalaa aikoinaan. Olet varmaankin nähnyt tuon Vasa-Matti Loirin loistavan tulkinnan elokuvassa: Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet? Löytyy kirjastosta.
Kannattaa katsoa koska ainakin minuun se teki vaikutuksen.
Loirin TV;n haastattelussa kertoman mukaan hän antautui rooliin niin, että se hirtti päälle.
Tympäsee vaan meidän talon lenkkisaunassa ku seittemänkymppinen ukko muistelee kuinka hän on ollut Suomen puolustusvoimien 'se kaikkein ovelin' kautta aikojen. Monotoomista ja pitkäpiimäistä yksinpuhelua jatkaa toisten kiusana lauteilla ja kun kerran kymmenessä minuutissa vääntää suun nauruun ukko on tyytyväinen. Ainakin sen olen huomannut että joittenkin elämä on äärettömän tylsää armeija muistoissa vuonna -56. Varsinkin sen jälkiosa tähän päivään.
Omia kokemuksia "sekoiluiden" osalta kuvastaa pikemminkin oscar palkittu elokuva sukellusvene u-96. Elokuvan alussa miehistö juhlii viimeistä kertaa ennen merelle lähtöä ja meno tämän mukaista. Miehistössä on mukana myös propagandasta vastaava, eli porukan ns. pikkuhitler. Elokuvan edetessä pikkuhitler höllentää otetta ja lopulta osallistuu muun miehistön huumoriin.
Koko palvelukseni aikana ei käynyt mielessä valittaa kenellekkään toiminattavoista. Toisin siviilissä, jossa tarvitaa terveydenhuollon oikeusturvakeskusta ja oikeusasiamiehiä ja miljoonana tahoa. Ensimmäinen valitus lähtee siitä kun läskikyttä tepstelee asuntoon sisälle ja valituksiakin voidaan jatkaa kotiutuspäätökseen asti, eikä siltikään asioita saa oikeuteen lain suomalla tavalla. Suomenmaassa on jotakin mätää.
Minulle soitti töihin tuossa vuosia sitten eräs psykologi, joka tunsi minut vain ulkonäöltä ja nimeltä. Asiana oli kuinka saisi selville hänet mielisairaalaan pakolla vieneiden poliisien nimet. Enhän minä hatarilla ja suorastaan olemattomilla kuvauksilla kyydittäjiä tuntenut. Sitäpaitsi en ollut silloinkaan virkavallan kanssa tekemisissä enää vuosiin.
Pysykologi oli seonnut.
Työkykyiseksi hänestä ei enää ollut ja eläke oli pakolla edessä. Kieltämättä silloin agressiivisen outoja jutut olivatkin.
Toisessa tilanteessa kysyin kokeneelta psykologilta tunteeko seonneita psykologeja. Sanoi tuntevansa montakin.
Niin, ihmisiähän he vain ovat ja älyllä ja rahalla pääsee lukemaan. Oppiarvo ei takaa kestääkö henkinenkantti.
Eli mikä on jutun bointti. Tämä; tälläisetkö ihmiset sitten testaavat normaalista vakavasti häiriintyneisiin asti. Vaikuttaa eläkkeisiin ja näyttelee ratkaisevaa osaa muissakin asioissa. Esim. kouluihin pyrkivät, monet muut testattavat, sairaalasta uloskirjottaminen ja paljon muuta.
Onko ne testitulokset sitten pärstäkertoimen mukaan vai mikä sitten on totuus?
Nykyiseltään vähemmän varakkaallakin on mahdollisuus opiskella, eikä koulutukset muutoinkaan ole suhteessa aivan viralliseen älykkyyteen. Näkisin asiat monesti päinvastaisesti. Yhteiskunta tuhlaa rahaa toinen toista järjettömämpään koulutukseen ja ammatin ylläpitoon joilla ei saavuteta käytännössä mitään. Mt-alan ihmisten kouluttautuminen on hyvinkin voinut perustua samaan kuin ammattikin. Heillä voi ja varmasti on ollutkin vaikeuksia suhtautua muihin ihmisiin. Omat kurjat tuntemukset ja poikeevaa mielenkäyttäytymistä ollaan ehkä pyritty selittämään lähiympäristön syyksi. Tuntemuksia on toki voinut olla muillakin sillä erolla, ettei syypäätä kurjuuteen olla haluttu hakea muista. Tuolloin esim. suljettu hoito on selkeä osoitus siitä, että kuinka valtavat mittasuhteet täysin turha asia voi saada.
Vankilan poliklinikalla oli minun kutsuntatarkastus ja varsin pikainen. Olin silloin 24-vuotias ja astelin sisään. Psykiatrian ylilääkäri, joka hoiti muutkin vankilan lääkärinasiat, totesi heti; tutun näköinen mies. Kysymys; monesko kerta vankilassa? Paljonko tuomiota? Neljäs oli kerta ja tuomiota jälleen vuosissa ja tätä neljättä istuttu jo kaksi ja puoli vuotta.
Ei me tätä poikaa laiteta armeijaan. Millä sanalla, kysyin. Minun sanalla, sanoi psykiatri. Olet psykopaatti jne.
Lääkäri kehui vielä selässäni olevaa tatuointia ja kutsunta oli ohi. C-luokka, vapautus rauhanajan palveluksesta. Luonnehäiriö oli mutta ei neuroottisuutta.
Vapauduttua aikanani sisuunnuin ja menin esikuntaan mutta ovi oli jo kiinni. Aikomukseni oli jotenkin purkaa päätös. Soitin tutulle DI:lle ja hän antoi hyvän neuvon, jota myös toteutin. Se on niin lapsellinen paikka että anna olla. Ko insinööri hommasi minulle työpaikan ja sain vakipaikan.
No, vankilat ovat historiaa kuten olen täällä usein todennut. Elän täysin kunniallisena kansalaisena maksaen veroja ja hoitaen perhettä.
Ei armeija ole mikään miesten koulu.
Ei se tapa jos saat vapautuksen.
Ole oma itsesi kuten minäkin niin se on parasta. Mieluummin heti kättelyssä jää pois kun alkaa käymään ja tulee turhaa kärhämää, ja jopa sotaoikeutta ja vankeutta siinä sekasotkussa.
Rohkaisen sinua kuuntelemaan sisimpäsi ääntä.
Kerro myöhemmin minkä päätöksen teit.
Uskoisin, että nyt ei armeijasta tulisi mitään, ja menisin mieluummin vaikka sinne vankilaan istumaan, ilmeisesti pariksi kuukaudeksi siitä joutuu jos kieltäytyy. Mutta varmaan ensin pitää koittaa sitä lääkäritapaa... Ainakin omasta mielestäni minulla on sairaus jonka takia ei ole helppo mennä armeijaan. Ensi vuoden heinäkuussa sitten kai tiedän, olenko vai enkö armeijassa...
Jos ei käy armeijaa joutuu istumaan 9kk. Uskoisin kuitenkin sinun saavan vähintäänkin lykkäystä 2-3 vuotta. Jopa vapautuksen kokonaan.
Älä tee mitään harkitsematonta.
Käy lukio loppuun.
Muista, vaikka tunne saa yliotteen aina joskus, se ei ole sama kuin lopullinen tappio.
Helppo tietenkin sanoa, mutta ei se maailma tähän kaadu. Voimia!
Kieltämättä se kaksi kuukauttakin olisi tuntunut aika paljolta... Ties vaikka se lykkäys olis sopivin mulle. Mutta kiitos nyt kun vaivoit päätäsi minun ongelmallani. En ainakaan vielä ole luovuttanut... Toivon että joskus olen normaali kuin vain voin.
kun se vielä on mahdollista.