Olen huomannut,kuinka erilaista porukkaa täällä on: osa on sitä mieltä,että kaikki elämässä olisi hyvin,jos vain olisi kumppani/ystävä/tukihenkilö. Löytyy työ/opiskelupaikka, ulkonäkö on kunnossa ja mieliala suht korkealla vielä. Nämä ihmiset eivät ymmärrä,että miksi ovat yksin edes jääneet- hehän ovat miellyttäviä eivätkä missään tapauksessa kuulu "tavallisiin yksinäisiin"(mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan). Sitten on ryhmä, jolla saattaa olla perhe tms. tukemassa, mutta juuri samankaltaisista ihmisistä on puutetta. He etsivät harrastuskumppania, mahdollista uutta ystävää. On tylsää kun puoliso on töissä eikä ole mitään tekemistä. Kolmas ryhmä on sitten masentuneet ja aivan eri tavalla yksinäiset- heille viikon ainut ihmiskontakti saattaa olla kaupan kassa,joka tuskin heihin edes vilkaisee. Näille ihmisille jauhetaan siitä,kuinka pitäisi vain mennä ulos ja puhua tuntemattomille. Outoa kyllä,yleensä jauhajat kuuluvat ensimmäiseen ryhmään, joka halveksuu yksinäisyyttä mutta samalla myöntää sen olemassaolon. Ehkä juuri tämän takia ihmiset eivät "löydä toisiaan"; kaikki pitävät itseään liian erilaisina eivätkä esim. ryhmän 1 ja ryhmän 3 tyypit välttämättä yhteen sopisikaan. En tahdo aiheuttaa kinastelua/syyttelyä kirjoituksellani enkä esitä olevani mikään pohtija, kunhan vain kirjoittelen ajatuksiani... Miten te muut, mitä "ryhmiä" olette löytäneet täältä?
Monenlaisia yksinäisiä...
Hmm...
5669
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan mielenkiintoinen tuos sinun teoriasi... tahtoisin nyt kuulla muilta ihmisiltä millainen olen ja mihin ryhmään kuulun. Eli ikää on 19, aloitan opinnot yliopistolla (pääsin ensimmäisellä yrityksellä sisään koska olen ehkä ihan älykäs ja kypsä ihminen ikäisekseni) ja minulla ei tällä hetkellä ole yhtään kaveria eikä ystävää. Toisin oli asiat vielä lukiossa. Silloin minulla taisi olla noin kaksi ystävää ja pari muuta kaveria. Sen verran tuttuja että jaksoin joka päivä raahata itseni tunneille. Ulkonäössä ei todellakaan ole kehumista. Olen laiha, isopäinen, pitkä ihminen ja kasvonpiirteiltäni olen ihan ristiriitainen (omasta mielestäni siis). Silti olen ymmärtänyt omaavani hyvän huumorintajun, olen todella ymmärtäväinen ihminen ja suvaitsevainen, sellainen mukava ja rauhallinen tyyppi. Yksinäisyyteni taitaa johtua huonosta itsetunnosta (olin joskus ala- ja yläasteella koulukiusattu) eli olen epävarma muiden kanssa ja aika vähäpuheinen. Tuttujen kanssa kyllä puhun aika normaalisti, samoin ihmisten kanssa kahden kesken mutta porukassa muutun näkymättömäksi. Tällä hetkellä kaipaan eniten elämässäni hyvää ystävää iästä, sukupuolesta tai mistään muustakaan riippumatta. En siltikään uskalla mennä tuntemattomien juttusille... pelkään että masennun tai sairastun muuten henkisesti yksinäisyyteni takia, että elämäni menee lopullisestikin pilalle. Tahtoa ystävystyä siis löytyy. Onkohan minulla vielä mahdollisuuksia sitten syksyllä löytää ystävä? Kuulunko tuohon ensimmäiseen ryhmään vaikka olenkin aika ruma? Vai olenko vain "tavallinen yksinäinen"? En ainakaan vielä ole kovin masentunut... perhe minulla tavallaan on, mutta ei oma. En siis kuuluisi tuohon 3. ryhmäänkään... vai onko joku keksinyt muitakin ryhmiä? Tai eihän nuo ryhmät nyt mitään virallisia ryhmiä taida olla. Idea vaan kuulostaa aika mielenkiintoiselta.
Saattaisit olla jonkinsortin välimuoto ykkösen ja kakkosen välillä...Et ole yli-itsevarma,etkä hae pintaliitoseuraakaan, ainakaan mitä ymmärsin...
Jee(?), ryhmästä kolme tunnistin itseni. Todellakin, ei ole kovin harvinaista meikäläiselle että elää kokonaisen viikon puhumatta yhdellekään ihmiselle. Ja jokainen viikonloppu menee niin. Miksi turhaan yrittääkään muuta.
Miksi ei yrittää muuta?
Jos olet liian fiksu, ihmiset "kunnioittavat" sinut kuoliaaksi.