Olen ollut tekemisissä biologisten vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa nyt vajaan 8 vuoden ajan, ja kokenut heidät läheisiksi. Sisareni on esikoisemme kummitäti.
Biologinen äitini on monesti lupaillut tulla kylään, mm. tyttäremme ristiäisiin hänen piti tulla. Ei tullut.
Menemme naimisiin 3 viikon kuluttua ja eilen hän päissään ilmoitti, puhelimitse, etteivät tule.
Heillä ei ole rahaa ( paitsi, että lähtevät toki 2 viikoksi Turkkiin )!
Olemme moneen kertaan keskustelleet häistämme ja hän on luvannut, että "tällä kertaa hän/he tulevat" ja toki ulkomaanmatkastakin tiesimme kuukausia sitten. Keväällä oli toinen ääni kellossa, bio-äitini mukaan häämme ovat etusijalla. Ulkomaille pääsee koska vain. Pöh.
Selityksiä tuli jos minkälaisia.
Ei rahaa ( heh heh, tätä olen kuunnellut vuosien ajan ), pitkä välimatka ( Keski-Suomesta Etelä-Suomeen junalla ) ja ettei hän tunne kutsutuista ketään, ja että "kaikki" ihmettelevät hänen läsnäoloaan ( "Mitä hittoa TUO täällä tekee?" ).
Luulin, että olimme selvittäneet asiat ja jälleen eilen sain selittää, että ne ovat MINUN/MEIDÄN häämme ja ME olemme päättäneet, keitä kutsumme.
Ja että suurin osa tietää adoptiotaustastani ja siitä, että olen tekemisissä biologisten vanhempieni kanssa. Ja että se ei kuulu kenellekään, onko biologinen äitini paikalla.
Jees - kutsuttujen joukossa on ihmisiä, jotka biologinen äitini tuntee, eli tässäkin meni pieleen.
Juhlamekko kuulemma olisi valmiina, meille on lahja - tytöllemmekin aikoo vielä katsoa jotakin mukavaa. Keskustelumme loppupuolella totesi, että "jos siskosi ja avomiehensä tulevat, hän lähtee mukaan" jne jne. Ja aivan lopuksi, kun sanoin uskovani, ettei siskokaan tule - "Tokihan sinä MEILLE kolmelle varaat kuokkavieraspaikat!"
Ja kun esitin pettymykseni, vuosien aikana ekaa kertaa rehellisesti, hän aloitti: "Kuulehan nyt, kyllähän sinä tiedät ettemme me niin vain voi lähteä täältä sinne.."
Olin TODELLA harmissani ja PETTYNYT - Odotin hänen tuloaan ja luotin, että tällä kertaa hän ei petä!
Bioligista isääni en kutsu, koska sosiaalisten tilanteiden pelkonsa puolesta hän ei juhlissa viihtyisi ( sanonut sen itse ). Siskoni olen myös kutsunut, tuskin tulee hänkään - tälläkään kertaa. Rahahuolia hänelläkin ( rahansa menevät aina vaatteisiin.. ).
Helvetti, olisin tahtonut heidät juhlimaan häitäni - ainutkertaisia häitäni. Millä ihmeellä saan heidät ymmärtämään, kuinka suuren pettymyksen aiheuttivat?
Biologinen äitini on monesti lupaillut tulla kylään, mm. tyttäremme ristiäisiin hänen piti tulla. Ei tullut.
Menemme naimisiin 3 viikon kuluttua ja eilen hän päissään ilmoitti, puhelimitse, etteivät tule.
Heillä ei ole rahaa ( paitsi, että lähtevät toki 2 viikoksi Turkkiin )!
Olemme moneen kertaan keskustelleet häistämme ja hän on luvannut, että "tällä kertaa hän/he tulevat" ja toki ulkomaanmatkastakin tiesimme kuukausia sitten. Keväällä oli toinen ääni kellossa, bio-äitini mukaan häämme ovat etusijalla. Ulkomaille pääsee koska vain. Pöh.
Selityksiä tuli jos minkälaisia.
Ei rahaa ( heh heh, tätä olen kuunnellut vuosien ajan ), pitkä välimatka ( Keski-Suomesta Etelä-Suomeen junalla ) ja ettei hän tunne kutsutuista ketään, ja että "kaikki" ihmettelevät hänen läsnäoloaan ( "Mitä hittoa TUO täällä tekee?" ).
Luulin, että olimme selvittäneet asiat ja jälleen eilen sain selittää, että ne ovat MINUN/MEIDÄN häämme ja ME olemme päättäneet, keitä kutsumme.
Ja että suurin osa tietää adoptiotaustastani ja siitä, että olen tekemisissä biologisten vanhempieni kanssa. Ja että se ei kuulu kenellekään, onko biologinen äitini paikalla.
Jees - kutsuttujen joukossa on ihmisiä, jotka biologinen äitini tuntee, eli tässäkin meni pieleen.
Juhlamekko kuulemma olisi valmiina, meille on lahja - tytöllemmekin aikoo vielä katsoa jotakin mukavaa. Keskustelumme loppupuolella totesi, että "jos siskosi ja avomiehensä tulevat, hän lähtee mukaan" jne jne. Ja aivan lopuksi, kun sanoin uskovani, ettei siskokaan tule - "Tokihan sinä MEILLE kolmelle varaat kuokkavieraspaikat!"
Ja kun esitin pettymykseni, vuosien aikana ekaa kertaa rehellisesti, hän aloitti: "Kuulehan nyt, kyllähän sinä tiedät ettemme me niin vain voi lähteä täältä sinne.."
Olin TODELLA harmissani ja PETTYNYT - Odotin hänen tuloaan ja luotin, että tällä kertaa hän ei petä!
Bioligista isääni en kutsu, koska sosiaalisten tilanteiden pelkonsa puolesta hän ei juhlissa viihtyisi ( sanonut sen itse ). Siskoni olen myös kutsunut, tuskin tulee hänkään - tälläkään kertaa. Rahahuolia hänelläkin ( rahansa menevät aina vaatteisiin.. ).
Helvetti, olisin tahtonut heidät juhlimaan häitäni - ainutkertaisia häitäni. Millä ihmeellä saan heidät ymmärtämään, kuinka suuren pettymyksen aiheuttivat?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Voisiko syy olla,etteihalua nähdä adoptio vanhempia ja heidän sukuaan?Takana voi olla vihaa,katkeruutta ym.adoptiovanhempia ja sukulaisia kohtaan?Takana voi olla niin kipeät kokemukset,ettei halua puhua niistä.Voisitteko viettää jälkikäteen pienimuotoiset juhlat keskenänne?Eiväthän ne tietenkään paikkaa häitä.
voi olla häpeän tunne. Sinun itsesi kanssa on hienoa olla tekemisissä, mutta sosiaalinen tilanne luo paineita, joita ei kestä. Se on iso asia myöntää kenellekään, ettei ole ollut hyvä tai riittävä äidiksi. Siskostasi en osaa sanoa mitään. Äitinä vain tuli mieleen em. asiat.
¨minulle tuli mieleen se että biologinen äitisi kantaa varmasti vieläkin syyllisyyttä että ei ole voinut huolehtia sinusta silloin joskus. Sieluni silmin jopa voin kuvitella tilannetta jossa hääjuhlissanne adoptiovanhemmat kilvan juhlivat kanssanne ja biologinen äiti tuntee olevansa joukkoon kuulumaton. Itse jos olisin biologisen äitisi tilanteessa en tulisi häihin, paine olisi niin sietämätön. Olo olisi varmasti kuin "teuraalle viemistä".Järjestä omat pienet juhlat bioillesi sitten kun häät on ohi, äläkä syytä heitä siitä etteivät he juhliisi saapuneet. Asetu heidän asemaansa ja lopeta vouhotus.
Niin, hän kantaa syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ja kerta kerran jälkeen hakee minulta anteeksiantoa - vaikka mitään anteeksipyydettävää ei ole. Lähes jokaisen puhelinkeskustelummekin aikana käymme samat vanhat asiat läpi, mitä buologinen isäni ei ole tehnyt ( kerran olemme asiasta keskustelleet kunnolla, ja sen enempää menneitä ei ole tarvinnut kaivella ).
Pienemmät juhlat ovat sinänsä mukava ajatus, mutta
koska jälleen kerran petti lupauksensa - en aio niitä järjestää. Mikä on ihminen, vaikkakin biologinen äiti, jos hänen lupauksiinsa ei voi luottaa?
Kyllä hänen muuten vain kelpaa toiselta puolen Suomea lähteä reissaamaan, ja vanhempienikin tykönä kyläillä päiväkausia ja siellä ryypätä ja nautiskella olostaan - esikoisensa häihin ei kuitenkaan lähde.
En asetu heidän asemaansa ( koska tälläkin kertaa ajattelivat täysin omanapaisesti ), enkä tietääkseni vouhottanut.
Tympii tällaiset ihmiset, joiden on vastattava toisten viesteihin ja tavalla tai toisella laitettava niihin mukaan jotakin ikävää tai PROVOSOIVAA..
Kuvittelitko että hän olisi jotenkin muuttunut?
Niin se vaan on että hänestä ei yksinkertaisesti ole äidiksi,ei edes nyt kun olet aikuinen.
Onneksi sinulla on rakastava perhe joka tulee luoksesi nytkin kun sinulla on juhlapäivä.
He ovat luonasi nytkin,kuten kaikissa muissakin sinua koskevissa asioissa vuosien varrella.
Onneksi sinulla on heidät.
Unohda se luuseri'äiti' kuten hänkin on sinut aina unohtanut.
luuseriäiti,oikein kunnon kusipää.
En koskaan petä heidän luottamustaan.
valmis heistä luopumaan, jos se on parempi kuin olla luonasi? Elämä ei aina mene niinkuin on suunniteltu. Lapsen parasta voi ajatella myös poisantajakin, näin sivuhuomautuksena.
Ja kommentoin vain alkuperäisen kirjoitukseen jossa on selkeästi käynyt ilmi ettei bioäitiä kiinnosta tippaakaan oman lapsensa elämä.
En ala ruotia muiden bioäitien kohtaloita,vain tähän yhteen asiaan kommentoin.
Ymmärrän ärtymystäsi ja loukkaantuneisuuttasi. Luulen kuitenkin ymmärtäväni myös bioäitisi tunteita. Ei ole reilua eikä oikeudenmukaista hänen puoleltaan lupailla sinulle asioita, joita ei pysty toteuttamaan. Bioäidin asema on kuitenkin hyvin vaikea. Bioäideille ei ole annettua Suomessa minkäänlaista tukea, terapiaa ja adoptioneuvontakin on vähän sitä sun tätä. Suomessa lapsen adoptioon tai huostaanottoon menettäneiden äitien syyllistäminen ja leimaaminen ulkopuolisten taholta on rankkaa. Monissa maissa biologisille vanhemmille tarjotaan monenlaisia tukinuotoja sekä heille on yhdistyksiä, joissa he voivat tavata samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Lisäksi monissa maissa lapsen luovuttamista adoptioon pidetään rankkana, mutta epäitsekkäänä tekona ja tästä aiheesta kirjoitellaan lehdissä joten bioäitien näkökulma tulee julkisestikin näkyviin. Esimerkiksi katolisissa maissa aborttikielteisyyden takia lapsen luovuttaminen adoptioon on jopa jossain määrin arvostettava teko. Suomessa asenne bioäitejä kohtaan on harmillisen usein ristiriitainen, kylmä, tuomitseva tai vähättelevä alkaen raskauden seurannasta ja adoptioasioiden hoidosta. Bioäideille on jopa annettu neuvoksi: unohda adoptioon luovuttamasi lapsi, älä koskaan ole kiinnostunut hänestä ja jatka elämääsi kuin et olisi tätä lasta koskaan saanutkaan.
Adoptiossa tällä hetkellä kurjaa on se, että biologiset äidit jätetään täysin ilman apua ja adoptiosta muodostuu useille elinikäinen henkinen riippakivi. Kun adoptiossa kasvaneet lapset aikuistuttuaan etsivät juuriaan, niin monet kohtaavat syyllisyydessä elävän ja tavalla tai toisella traumatisoituneen naisen. Adoptoitu voi olla sinut adoption kanssa ja onkin mielestäni varsin väärin, että hän voi jälleentapaamisessa kohdata ihmisen, joka ei ole voinut ehkä oikein mitenkään käsitellä adoptiokokemuksiaan. Ei ole adoptoitujen tehtävä hoitaa bioäidin adoptioon liittyviä tunteita. Mielestäni yhteiskunnan tulisi tarjota jokaiselle lapsestaan luopuvalle äidille (ja isälle) tarvittavia tukimuotoja, sillä se olisi pitkällä tähtäimellä myös adoptoitujen, adoptiovanhempien, biologisen äitin sekä hänen mahdollisen uuden perheensä etu.
Biologisten vanhempien ero suhtautumisessa menneisiin voi hyvin johtua sillä, että äitisi on kantanut sinua yhdeksän kuukautta, synnyttänyt sinut ja todennäköisesti ollut se ihminen, joka allekirjoitti adoptiopaperit. Tämä aiheuttaa tunteita, joita muut biologiset sukulaiset eivät joudu kohtaamaan. Äitimyytti ja yhteiskunnan asenteet aiheuttavat lisäksi äideille ihan erilaisia ajatuksia ja kohdattavia ongelmia. Esimerkiksi työkaverit eivät varmaan kohdista ihmettelyä ja ikäviä kommentteja biologisille isille kuten biologisille äideille. Kun on ehkä parikymmentä vuotta sinnitellyt omien ja ulkopuolisten syytöksien, ikävän tunteiden ja monien muiden ajatusten kanssa, on niistä hyvin vaikea päästä eroon edes sillä, että adoptiossa kasvanut lapsi vakuuttaa ettei ole mitään anteeksipyydettävää.
Se, ettei bioäideille tarjota kunnon adoptioneuvontaa, tukipalveluita ja terapiaa, tuntuu ikävänä rasitteena myös adoptiossa kasvaneen lapsen ja biologisen äidin jälleentapaamisessa sekä suhteen muodostamisessa. Mielestäni adoptiopalveluita tuottavien tahojen tulisi katsoa tässä kohtaa peiliin.
Morsian 05, on tosi ikävää, että sinä koet harmillisia tunteita suhteessa biologiseen äitiisi. Niitä ei varmaan minun pitkä kirjoitukseni muuta miksikään. Halusin kuitenkin kertoa sinulle jotain biologisten äitien asemasta, sillä sekään ei ole helppo. Muutamat bioäidit ovatkin tuossa jo ajatuksistaan kertoneet.
Hyvää ja onnellista hääjuhlaa sinulle kaikesta huolimatta!
heips!
En suinkaan koe ainoastaan harmillisia tunteita suhteessa biologiseen äitiini, vaikka edellisten kirjoitusteni valossa sen käsityksen varmasti saakin.
Lähinnä negatiiviset kokemukseni ja ajatukseni liittyvät hänen jatkuvaan anteeksipyytelynsä, menneiden selittelyyn ja puolusteluun sekä toisaalta - mikä ei liity adoptiooni mitenkään - siihen, että hän aina vain jaksaa muistuttaa, miten "paljon parempi taloudellinen tilanne sinulla on kasvattivanhempiesi luona, he kun ovat voineet tarjota sinulle kaiken haluamasi".
Bio-äidilläni on heikohko itsetunto, jota on pönkittänyt mm. vaihtuvilla seurustelusuhteilla.
Se meissä onkin yhteistä, että olemme molemmat masikseen taipuvaisia. Toisaalta - en haluaisi lopun ikääni olla hänen tukipuunsa ja psykologinsa, mitä tulee adoptioon ja sen selvittelyyn.
Luovuttamisestani sovittiin jo silloin, kun äitini minua vielä odotti. Menemättä sen enempää taustoihin voin kertoa, että minut luovutettiin synnyttäneiden osastolta kasvatusäitini syliin.
Kasvattivanhempani sekä biologiset vanhempani tutustuivat toisiinsa kolmannen osapuolen kautta, ja raskauden aikana olivat tekemisissä keskenään muutenkin, kuin "vain pakollisissa kuvioissa".
Kun tapasin biologiset vanhempani, he olivat eroamassa ja sain kauan kaimaapani pikkusiskon. Hän oli tuolloin 14-vuotias, ja todella innokas tutustumaan. Lähipiiri sekä moni, joka asiasta tietää, on tätä mielestään erikoista asetelmaa ihmetellyt - sillä harvan ymmärrykseen mahtuu se tosiseikka, että kasvattivanhempani ovat alusta asti tukeneet haluani tutustua juuriini ja oikeisiin vanhempiini. EIhän se ole pois heiltä, päinvastoin!
Olet varmasti yritänyt ja sanonut jo kaikki bioäidillesi, mutta tuli mieleen, että jos et ole vielä tätä sanonut niin sen voisit sanoa. Että olet onnellinen, että b.äitisi antoi sinut pois, kun ei itse ollut kypsä sinua kasvattamaan. Olet saanut ihanan (sain sellaisen kuvan?) perheen ja nyt vielä voit tutustua biosisaruksiisi ja vanhempiisi. Kaikki on mennyt lopulta ihan hyvin, joten hän teki oikean ratkaisun. Nyt haluaisit alkaa tutustumaan b.äitiisi tyhjältä pohjalta, joten jos voisitte unohtaa ikävät tunteet mitä luovuttamiseen on liittynyt.
Voi että miten tuttua tuo kertomasi.
Minut on adoptoitu samalla lailla, suoraan synnyttyäni. Tapasin bio äitini aikuisiällä, kun sain vasta silloin tietää ylipäänsä että olen adoptoitu. Meidän ystävyys suhde kesti 9-10v kunnes lopullisesti katkesi välit ja hyvä näin.
Mutta tuo kertomasi menneiden jatkuva puhuminen, ai että miten tuttua!
Ne samat jutut ja puheenaiheet aina ja joka ikinen kerta! Olisin ollut niin tosi valmis siirtymään eteenpäin elämässä mutta ei bio-äiti.
Hän ei tule koskaan pääsemään syyllisyydestään eroon (hän oli käynyt yli kymmenen vuotta terapiassa, psykologin luona ja hän söi lisäksi masennus lääkkeitä ym..),
en enää jaksanut sitä hänen tukemistä, ne vuodet riittivät. Aloin väsyä itsekin, tulla katkeraksi. Mikä minä olen häntä asiassa lohduttamaan?!
Kuka minua lohduttaa?!
(oli se omakin elämä aikamoinen myllerrys ja shokki kun sain tietää vasta aikuisiässä etten olekaan vanhempieni lapsi, oli siinä ihmetystä)
Hänen mielestä minullla oli kaikki asiat hyvin, liian hyvin, hän oli kateellinen, katkera elämälleen ja kaikelle. Ja se näkyi, humalassa hän oli säälittävä ja etova näky, itkuisena parkui anteeksiantoa ja sitä vanhan asian jauhaamista aina vain.
Lopuksi hän syytti sitten minua, hän sanoi että MINÄ olen pilannut hänen elämänsä!
Tämän jälkeen emme ole olleet missään tekemisissä eikä väliksi, toivon etten olisi ikinä hänestä kuullutkaan.
Morsian 05: Jos antaisit nyt asian olla hetkeksi? Jos he eivät halua jostain syystä tulla, niin anna olla.
Voi olla paljolti bio-äitisi ylpeydestäkin kiinni ettei kehtaa tulla
(onhan siellä varmasti paljon hänellekin vieraita ihmisiä. Oma bio-äitini häpesi kertoa oikein kenellekään että on antanut lapsensa pois.
Piti itseään huonona ihmisenä, huono itsetunto tälläkin. Hänellä niitä miessuhteita riitti myös)
Tiedän kyllä tuon tunteen, mutta muista että sinulla on oma perheesi jotka ovat vierelläsi AINA ja ikuisesti, sinua tukien.
Mitä jos vastaisuudessa et antaisi näillä bio-sukulaisillesi niin suurta arvoa..?
Minä erehdyin meinaan jossain vaiheessa arvostamaan bio-äitiäni ja sisaruksiani aivan liikaa, unohtaen vähän jopa omat vanhempani. Kadun sitä aikaa. Se oli suuri erehdys. Silloin en sitä nähnyt, jälkikäteen kyllä.
vasta aikuisena kerrotaan,ettei olekaan oma lapsi,annetaan ymmärtää toisin,elää valheessa.
Toivon, ettei tämä ole jonkun adoptiovanhemman kekseliäs kirjoitus.
Biologisten sukulaisten etsiminen ja löytäminen ei yleensä ole sellaista, mitä olemme kuvitelleet ja uneksineet. Se on todennäköisesti jotain muuta ja yllättää varmasti jokaisen ketä se koskettaa. Minä olen jutellut aikuisikäisenä biologisiin sukulaisiin tutustuneiden kanssa ja kuullu monenmoista tarinaa. Pettymyksiä ja onnea. Kuitenkin oikeastaan kaikki ovat olleet tyytyväisiä yhteydenottoon ja tapaamisiin. Ovat löytäneet ja ymmärtäneet itseään paremmin. Ovat saaneet kertoa ja kuulla tärkeät asiat. Jotkut ovat luoneet uusia tärkeitä ihmissuhteita. Toisille riittää muutama tapaaminen, joku on pettynyt tapaamiinsa ihmisiin ja osalle riittä asian pohtiminen tai vain henkilötietojen selvittäminen virastoista ja lisätietojen saaminen vaikka www.google.fi:sta.
Adoptiovanhemmille on usein kova pala, kun adoptoitu lapsi haluaa selvittää biologista sukutaustaansa. Adoptoitu kokee usein itsensä kiittämättömäksi adoptiovanhempia kohtaan ja pelkää tulevansa hylätyksi adoptiovanhempien osalta ja ehkä biologistenkin vanhempien osalta uudestaan. Olen jutellut muutaman adoptoidun kanssa siitä, miten hirveitä tekoja adoptiovanhemmat ovat valmiita tekemään estääkseen lapsen yhteydenoton biovanhempiin. En ihmettele, vaikka joku heistä kirjoittaisi tännekin nimettömänä perättömiä tarinoita. Tietenkin tämä kirjoitus voi olla myös tosi.
tulivat mieleeni.
Ei-ei, tieto adoptiostani oli minulla jo ala-asteikäisenä :-). Aikuisena sain taustoja koskevia papereita itselleni, mutta niitä piti siis osata myös pyytää oikeilta tahoilta.
Tarkoitatteko te minua, että olisin keksinyt jutun?
Valitettavasti kaikki on niin totta kuin olla ja voi :( Sain todella tietää vasta aikuisena etten olekaan vanhempieni oma lapsi.
Putosin ihan tyhjän päälle, tunsin olevani tässä maailmassa yksin. Se tyhjyys ja yksinäisyys oli hirveintä mitä tiedän ja olen kokenut.
Onneksi minun rinnallani oli silloin pitkäaikainen poikaystäväni (nyk.mieheni) joka tuntui sillä hetkellä ainoalta todelliselta ja oikealta ihmiseltä. Olin niin petetty etten ole ikinä tuntenut vastaavaa!
Sain todella kokea uudestaan bio-äidin hylkäämisen, ensimmäistä hylkäämistäni en tosin muista kun olin vastasyntynyt mutta koko ikäni olin elänyt jotenkin "hylättynä", en tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan? Vasta kun sain tietää olevani adoptoitu, tunsin todella olevani hylätty, huono, yksin. Olimme siis yhteydessä bio-äitiini vuosia ja sitten tuli tämä isku päin kasvoja..minun syyni, minä olen pilannut hänen elämänsä ja se siitä. Ei ole helppoa olla ja elää mutta eiköhän tämä tästä kun ei ajattele liikoja. Onneksi on oma perhe, omat lapset ja ihana mies. En tiedä missä jamassa olisin ilman miestäni, hänen tukeaan.
Hän varmaasti "häpeää", että on aikoinaan antanut sinut adoptoitavaksi. Tai ainakin aristelee muita sukulaisia. Kyllä voin kuvitella, että monikin katsoo kummeksuen naista joka on lapsensa "hylännyt". Eikä siinä tilanteessa ole kuitenkaan asiallista ruveta syistä keskustelemaan.
Edellä mainitsemistani syistä sen ymmärtää, että ei ole mukavaa että esitellään tuntemattomille biologisena äitinä. Varmasti niitä "missä meni vikaan-kummastelijoita" riittäisi.
vielä kun kerroit, että äitisi joka kerta pyytelee anteeksi tapahtunutta, niin eiköhän tuo ole selvä asia. Varmasti äitisi haluaisi tulla ja siksi kai lupasikin, mutta rimakauhu tuli vastaan.
Älä syyllistä äitiäsi, hän tuntee puheidesi perusteella syyllisyyttä muutenkin. Ikävä tilanne sininkin kannalta tietysti, mutta ulkopuoliset paineet ovat äidillesi varmasti niin kovat ettei halua tulla.
inhoa bioäitiä kohtaan.Annetaan neuvoja,että mitä voisit odottaakaan luuseri äidiltä ym.
Jep, Jep....luusereita kaikki tyynni, niinhän se on ettei omena kauas puusta putoa, niin ne vaan periytyy luuserin geenit taas seuraaville sukupolville..mitä sukua se morsian siis olikaan sille luuserille???????
no höpö höpö. jokainen rakentaa oman elämänsä ja piste. joskus saattaa olla syrjäitymistä monessa polvessa, mutta silloin se on opittua ei geeniperimää.
En itsekään vastaavassa tilanteessa kehtaisi näyttäytyä paikalla. Häpeäisin ja tuntisin oloni niin epävarmaksi, etten voisi tulla, vaikka haluaisin. Varsinkaan, jos en tuntisi muita paikalla olevia.
Eli perjantai-iltana sain puhelinsoiton, jossa bio-äitini avonsa kera sekä sisko ja avonsa tulevat.
En hehkuta asiaa siten, kuin olisin sitä viikko-kaksi sitten hehkuttanut - todellisuudessa minäkin nyt jännitän..
Hän sanoi puhelimessa toivovansa voivansa istua ensimmäisessä penkkirivissä ( jossa istuvat vanhemmat ). En vastannut mitään, joten ymmärsi varmasti tässä kohtaa pyytävänsä liikoja. Vaikka olen heidät aina halunnut häihini, en SILTI halua heidän läsnäolollaan aiheuttaa mielipahaa muille kutsutuille. Heillekään, jotka taustastani ovat tietoisia ja asian ovat ymmärtäneet.
Aikamoista rumbaa tämä on ollut, mutta jos he nyt tulevat, niin olen siitä kiitollinen.
v. -77 suunnittelin häitä sulhaseni kanssa. Minulla on isoveli, pikkusisko ja molemmat vanhempani olivat silloin vielä elossa. Vanhempani ilmoittivat kaksi viikkoa ennen häitä, että he eivät tule. Eivätkä tulleet, eivät päästäneet pikkusiskoakaan. Isoveljelle eivät voineet mitään, hän tuli. Se siitä. Morsiamen vanhempia ei siis näkynyt tilaisuudessa. Mutta oli meillä kivat häät. Ehdotan, että et tee numeroa siitä että bio-äitisi ei tule. Hänellä on siihen syynsä, kuten oli siihenkin, että hän aikanaan antoi sinut adoptoitavaksi. Hyväksy tosiasiat ja elä elämääsi ja anna bio-äitisi elää omaansa.
Heips!
Miksi ihmeessä osa minulle vastanneista vihjaavat, että olen tehnyt asiasta "ison numeron" ?
Te ette tunne minua, ettekä voi parin viestin perusteella sanoa, miten minun tulisi suhtautua/käyttäytyä.. Tai liioittelenko, suurentelenko asiaa.
Jospa vain teillä olisi vastaavanlainen tilanne itsellänne, niin ymmärtäisitte minuakin paremmin.
Biologinen äitini PERUIKIN tulonsa, sen jälkeen en ole häneen saanut yhteyttä eikä hänkään ole soittanut. Biologiselta isältäni kuulin monia asioita, joissa huomaan biologisen äitini minua vedättäneen ja minulle valehdelleen. Suurin osa liittyy suhteemme kannalta tärkeisiin/olennaisiin asioihin, joten tilaisuuden tullen otan asiat puheeksi.
Minulle on ok, ettei bio-äiti tule. Tällaisen edestakaisin vouhottamisen ja monien selittelyjen jälkeen.
Ja lopuksi: Muistutan, että OLEN hyväksynyt taustani ja biologisten vanhempieni tekemät ratkaisut jo vuosia sitten, niiden suhteen minulla ei ole ongelmia. En siis ymmärrä, miksi minulle täällä on vouhotettu "tosiasioiden hyväksymistä".
Elämme toisistamme irrallista, omaa elämäämme toisella puolen Suomea - ollen satunnaisesti puhelinyhteydessä.
Kiitoksia ymmärtäväisistä viesteistänne ja "hyvää-tarkoittavista" neuvoistanne :-).