Tunteista, ikävästä ja hetkistä

Elämä voi muuttua hetkessä parempaan tai ei niin hyvään. Se kait kertoo myös jollain lailla elämän lopullisuudesta, haavoittuvuudesta ja kuinka tärkeää olisi nauttia edes niistä pienistä ilon hetkistä ja hyvistä tunteista.
Tätä kun kuuntelee ja katsoo, vaikka kaipaakseen hetken rauhaa ja seesteisyyttä, niin omituisella tavalla myös rauhoittavaa mutta maanpinnalle palauttavaakin, koskettavaa...

https://www.youtube.com/watch?v=Y9B3JsL4nxM


On meri, jonka rantoja ei kukaan näe.
Se kantaa mukanaan hiljaisuutta ja myrskyjä,
pohjattomia uomia, joihin valo tuskin yltää.
Siellä on ikävän paino, kuin kivi pohjamudassa,
ja ilon välähdys, kuin hopeinen kylki veden alla.
Toisinaan aallot lyövät rantaan asti,
heittävät suolaista vettä silmiin,
pakottavat hengittämään muuta kuin tyhjää.
Ei tunnetta voi mitata metreissä tai minuuteissa,
se on enemmänkin vapaapudotus ilman maata.
Pelko on kylmää virtausta nilkoissa,
rakkaus taas lämpöä, joka nousee kuin kesäyön usva,
peittäen näkyvistä kaiken muun paitsi tämän hetken.
Me olemme särkyviä ja silti niin kestäviä,
pieniä aluksia valtavalla ulapalla.
Vasta kun uskaltaa upottaa kätensä syvälle,
voi tuntea, miten elämä sykkii –
kipeänä, kauniina ja totena.