Onko laihuus todella ainoa tärkeä asia maailmassa?

Laihat ovat oksettavan näköisiä. Kyllä naisella pitää se pieni söpö pömppömaha olla.

Mun syömishäiriö tarina alkaa vaan siitä että mua on kiusattu. Aina. Ja en ajatellut sen koommin että laihtuisin tai mitään ennenkun tästä tuli pakkomielle. Pakkomielle joka liittyy psyykkiseen sairauteen joka mulla on... tai oli. Painon tarkkailusta on jäänyt sellainen päähän pinttymä.

Ihminen jolla ei ikinä oo ollut syömishäiriötä ei voi ikinä ymmärtää vaikka kuinka selittäis.
Mutta sen verran tervekkin ihminen varmaan ymmärtää, että esim. anoreksiassa on kyse myös muustakin ku laihduttamisesta. Ei se ole (välttämättä) ainoastaan vähän liian pitkälle viety dieetti, vaan taustalla voi olla paljon muitakin ongelmia. Enkä nyt halua antaa sellaistakaan kuvaa, että syömishäiriöiset olis täysiä sekopäitä. Jotenkin viestis ärsytti mua tosi paljon. "Poikien takiako?" kaikkien tyttöjen mielessä ei pyöri vaan pojat, eikä laihduttaminen vaan yks cool juttu lisää. "miksei vaan voi tyytyä elämään NORMAALISTI, liikkumaan ja syömään NORMAALISTI, miksi kaikkea pitää liioitella?" Syömishäiriö on SAIRAUS. Jossain vaiheessa sairautta monet haluaiskin elää sitä NORMAALIA elämää, mutta huomaakin ettei yksinkertaisesti fyysisesti ja psyykkisesti pysty.
Syömishäiriö on SAIRAUS. Siksi.

Minulle oksentelu, laihduttaminen, luurankomaisen vartalon ihailu.. kaikki on juuri sitä normaalia. Se on minun normaalini, koska niin olen oppinut elämään, enkä halua luopua siitä.

Nimittäin tuota on varmasti ihan hyvä kunkin kohdallaan miettiä.

Anoreksiaan on monia syitä, ja jokainen tarina on hiukan erilainen. Harva päättää haluavansa näyttää karvaiselta luurangolta ja lopettaa syömisen siihen paikkaan. Useammin kyse on siitä, että jostakin syystä "muutama kilo" alkaa häiritä itseä, ja ennen kuin tajuaakaan, laihdutus on riistäytynyt käsistä.

Miksi sitten muutama kilo alkaa häiritä? Mitä eroa on sillä, painaako 65 vai 60 vai 55 kiloa? Todellisuudessa ei niin mitään, mutta paino on konkreettinen asia, jota voi hallita. Ruoka ja laihduttaminen ovat asioita, joihin voi keskittyä, kun todellisten ongelmien kohtaaminen tuntuu liian pahalta. Vaa'an viisari näyttää pystyvyyttä silloin, kun kokee ettei ole mitään.

Itse kai aikoinani sairastuin innostuttuani siitä, että sain vihdoin hiukan pudotettua painoa. Tietyistä syistä koin olevani vääränlainen kummajainen, epäihminen, kaikessa epäonnistuva luuseri, jolla ei ole paikkaa maailmassa. Jos onnistuin jossain tai sain myönteistä palautetta, käänsin asian niin, että minulla oli käynyt hyvä tuuri tai että olosuhteet olivat suotuisat, jos epäonnistuin uskoin sen kertovan siitä, että olen epäonnistunut myös ihmisenä ja siksi huono kaikessa, mihin ryhdyn. Vaa'an lukeman laskeminen oli kuitenkin konkreettista "onnistumista".

Ja siksi jäin siihen koukkuun. Vaikka vasta kevyesti laihduttaessani, ennen sairastumistani kirjoitin päiväkirjaani, kuinka oudolta tuntui kun päässä häivähti ajatus tietystä painosta - silloinhan olisin kamalan näköinen luuranko. Ironista on, että pahimmillaan päädyin juuri siihen painoon ja todellakin olin kamalan näköinen...mutta halusin silti laihtua lisää.

Paranin anoreksiasta melko nopeasti, kun uskalsin käynnistää paranemisprosessin ja ottaa avun vastaan. Epäonnistuneisuuden tunteet jäivät kuitenkin käsittelemättä, ja lopulta psyyke antoi toisen varoituksen siitä, ettei kestä sellaista kohtelua itseltäni - masennuksen ja opiskelukyvyn romahtamisen muodossa.

Tällä hetkellä menee hyvin, ja päivä päivältä opin paremmin ja paremmin hyväksymään omalaatuisen itseni :). Juuri tällaisena normaalina ja terveenä olen riittävän hyvä - laihtuminen ei tee minusta parempaa eikä kauniimpaa niin kauan kun todellista ylipainoa ei ole.

(laihtuminen ei sivumennen sanoen tee ylipainoisista tai edes sairaalloisen lihavista ihmisistäkään millään tavalla parempia tai aina edes kauniimpia, mutta parantaa heidän omaa oloaan. minulle se ei tekisi aidosti sitäkään).

En siis usko, että anoreksiassa on ensisijaisesti välttämättä kyse laihuuden ihannoinnista, enemmän jonkinlaisesta kontrollista, järjestyksestä (jota kaoottisen pääni sisään kai itsekin kaipasin) ja pystyvyydestä. Kaverisi äidin suhtautuminen tuntuu kamalalta - toki on vaikea myöntää, että omalla lapsella on ongelma, mutta kieltämisen tarpeesta yli pääseminen olisi vanhemmilta ensiarvoisen tärkeää.

Jaksamista sinulle! Laihuudessa ei tosiaankaan ole mitään tavoiteltavaa.

Sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksimä vale, jolla lohduttaa itseään!!

Tuskinpa ketään haluaa anoreksiaa, mutta uskallan väittää, että lähes kaikki haluavat olla hyvännäköisiä. Usein anoreksiaan ajaudutaan laihduttamisen seurauksena. Tai niin ainakin kävi itselleni. Nykyään omaa kauneusihannettani vastaa terve urheilullinen vartalo ja hyvä olo. Enpä oikeastaan tiedä, miksi aina toisinaan lueskelen näitä juttuja täältä. Eniten mua kuitenkin ärsyttää juuri nuo MIKSI??-tekstit. Et sinä täältä vastausta kysymykseesi saa. Eikä kukaan anorektikko valaistu sanoistasi, vaikka totta ovatkin. Se paraneminen lähtee itsestä, niin klisee kuin se onkin. Soita kuule frendillesi, sieltä saat vastaukset kysymyksiisi..

Itselläni kaikki johtuu harrastuksistani. Kaikki muut tanssijat näyttävät tanssijoilta. Itse olen ruman pyöreä.

LIHAVIEN TANSSIMINEN EI NÄYTÄ KAUNIILTA.

Joo jos ei oo syömishäiriötä ei voi ymmärtää koskaan tätä sairautta. Kaikilla on pohjimmiltaan eri syyt ja kaikki antaa eri vastaukset. Tosin yhtäläisyyksiä löytyy paljon. Jos kiinnostaa syistä löytyy paljon kirjoista yms.
Mulla ja yhellä mun kaverilla syynä on hyväksikäyttö. Lyhyesti sanottuna yritys tuhota oma naisellisuus ja seksuaallisuus jonka kokee saastaseks ja oksettavaks ja hirvee viha itteään kohtaan. Hyväksikäytetyillähän syömishäiriöt ja viiltely on suhteellisen yleistä.
Mua ei pojat tai kauneusihanne kiinnosta yhtään, ne ei oo mun syitä. Enemmänkin haluisin olla ruma. Mut jotenki anoreksialla yritän suojella itteäni elämältä. Pitää olla joku mikä pitää pystyssä ja mitä voi kontrolloida ja mikä suojelee joltain muuten elämän saastasuus kaatuu päälle

Voi kuinka perkeleesti inhoankaan tuota sanaa "NORMAALI"

Itse laihdutan lähinnä oman itseni takia. Haluan olla tyytyväinen itseeni. En sairasta anoreksiaa, mutta jonkinlainen syömishäiriö minulla on. (Epäilisin BED:ä )

Olen aina ihaillut laihoja ihmisiä. Pari vuotta takaperin kyselin itseltäni "Miltäköhän tuntuisi olla laiha?" Tein päätöksen, laihdutin 13 kiloa. En vieläkään ollut tyytyväinen. Ja asiaa ei auttanut se, että yhtäkkiää takaisin tuli 3 kiloa.

Laihdutin lisää ja lisää. Ja nyt poissa on n. 18 kiloa lähtöpainostani.(kesän alussa oli 20 kiloa. Kaksi on tullut lisää.) Vieläkään ei oikein riitä. En ole tyytyväinen vartalooni. Mielestäni luiden näkyminen on kaunista. Haluan lantioluut näkyviin ja solisluut etenkin.
Olen nyt normaalipainoinen. Haluaisin kuitenkin mieluummin olla muutaman kilon alipainoinen, kuin normaalipainoinen.

Tiedän, että pojat/miehet eivät halua tyttöä, joka on vain luuta ja nahkaa ja tapattaa itseään hitaasti. Antaa ruoan hallita elämää.

Mutta tässä maailmassa laihuus ja kauneus ovat niin esillä, että niihin haluaa väkisinkin samaistua. Minä ainakin.

Tuskin tulen ikinä enää syömään normaalisti. Tuskin enää koskaan on päivää, että en kävisi puntarilla tai katsoisi peilistä onko maha kasvanut tai reidet leventyneet. Tuskin tulee enää ikinä päivää jolloin en miettisi ruokaa ja sen vastenmielisyyttä ja tuskin tulee päivää jolloin en taistelisi sen puolesta, että syönkö vai enkö. Mutta kai sitten elän näin ja olen onnellinen siitä, jos saan painon edes tällä tavalla pysymään kurissa tai laskemaan.

Kysyn itseltänikin, että miksi laihduttamisen takia pitää uhrata niin paljon. Enkä oikein osaa vastata. Päähäni on iskostunut se, että laihat ovat kauniita ja minä haluan olla laiha ja kaunis.