On outoa omistaa isä, joka on elossa, mut silti poissa.
Ei kuollut. Ei kadonnut fyysisesti.
Vaan poissa valintojen takia.
Alkoholi. Huumeet. Sama lopputulos.
Ihminen, jonka pitäis olla turva, onkin arvaamaton. Tai vielä pahempaa: täysin välinpitämätön. Ei soita. Ei kysy. Ei muista. Ja jos muistaa, se ei näy teoissa.
Lapsena sitä osasi odottaa.
Odottaa viestiä.
Odottaa lupausta, joka joskus pidetään.
Odottaa versiota isästä, jota ei oikeasti koskaan ollut.
Ja aikuisempana sen tajuaa: tää ei tuukkaa ehkä muuttumaan.
Alkoholisti- ja / tai narkkarivanhemmasta puhutaan usein kahdella tavalla. Joko vihalla tai säälin kautta.
Mut harvoin siitä puhutaan siltä paikalta, missä sen lapsi seisoo.
Siinä paikassa, missä hävettää vastata kysymykseen “mitä sun isä tekee”.
Missä oppii selittelemään, valehtelemaan tai olemaan hiljaa.
Missä oppii pärjäämään yksin, koska ei ole vaihtoehtoa.
Se ei oo vaan sitä, että isä ei oo paikalla.
Se on sitä, että alat epäillä itseäsi.
Miksi en riittänyt?
Miksi muut oli tärkeempiä?
Miksi pullo ja piikki voitti mut?
Ja vaikka järki sanoo, ettei se oo tietenkää lapsen vika, tunne ei kuuntele järkeä.
Vihan lisänä tulee tyhjyys.
Suru jostain, mitä ei koskaan ollut, vaikka kuinka olisi halunnut.
Ikävä ihmisestä, jota ei oikeastaan tunne, vaikka haluaisi.
Ja samalla häpeä siitä, että ikävöi ihmistä, joka ei ansaitse sitä.
Pahinta on se, miten se seuraa mukana.
Luottamus. Turva. Kiintymys.
Ne ei rakennu itsestään, jos sun perusta oli rikkinäinen.
Opit olemaan varuillasi.
Opit olemaan tarvitsematta ketään.
Opit sanomaan, että pärjäät, vaikka et pärjää.
Ja silti sua saatetaan katsoa ja sanoa:
“Mut sehän on sun isä.”
Niin on.
Ja just siksi tää sattuu näin paljon.
Mä en kirjoita tätä saadakseni sympatiaa.
Mä kirjoitan tän, koska tästä ei puhuta tarpeeks.
Koska alkoholistin ja narkkarin lapsi ei kanna vaan toisen ihmisen ongelmaa, se kantaa sen seuraukset. Koko ajan. Pitkään. Hiljaa. Yksin.
Tää tekee musta ihmisen, joka on joutunut kasvamaan liian aikaisin.
Ja se on perseestä.
Vitun hirveetä.
Mut se on totta.
täs teksti mun omast blogista:)
www.liianrehellinen.com
Ei kuollut. Ei kadonnut fyysisesti.
Vaan poissa valintojen takia.
Alkoholi. Huumeet. Sama lopputulos.
Ihminen, jonka pitäis olla turva, onkin arvaamaton. Tai vielä pahempaa: täysin välinpitämätön. Ei soita. Ei kysy. Ei muista. Ja jos muistaa, se ei näy teoissa.
Lapsena sitä osasi odottaa.
Odottaa viestiä.
Odottaa lupausta, joka joskus pidetään.
Odottaa versiota isästä, jota ei oikeasti koskaan ollut.
Ja aikuisempana sen tajuaa: tää ei tuukkaa ehkä muuttumaan.
Alkoholisti- ja / tai narkkarivanhemmasta puhutaan usein kahdella tavalla. Joko vihalla tai säälin kautta.
Mut harvoin siitä puhutaan siltä paikalta, missä sen lapsi seisoo.
Siinä paikassa, missä hävettää vastata kysymykseen “mitä sun isä tekee”.
Missä oppii selittelemään, valehtelemaan tai olemaan hiljaa.
Missä oppii pärjäämään yksin, koska ei ole vaihtoehtoa.
Se ei oo vaan sitä, että isä ei oo paikalla.
Se on sitä, että alat epäillä itseäsi.
Miksi en riittänyt?
Miksi muut oli tärkeempiä?
Miksi pullo ja piikki voitti mut?
Ja vaikka järki sanoo, ettei se oo tietenkää lapsen vika, tunne ei kuuntele järkeä.
Vihan lisänä tulee tyhjyys.
Suru jostain, mitä ei koskaan ollut, vaikka kuinka olisi halunnut.
Ikävä ihmisestä, jota ei oikeastaan tunne, vaikka haluaisi.
Ja samalla häpeä siitä, että ikävöi ihmistä, joka ei ansaitse sitä.
Pahinta on se, miten se seuraa mukana.
Luottamus. Turva. Kiintymys.
Ne ei rakennu itsestään, jos sun perusta oli rikkinäinen.
Opit olemaan varuillasi.
Opit olemaan tarvitsematta ketään.
Opit sanomaan, että pärjäät, vaikka et pärjää.
Ja silti sua saatetaan katsoa ja sanoa:
“Mut sehän on sun isä.”
Niin on.
Ja just siksi tää sattuu näin paljon.
Mä en kirjoita tätä saadakseni sympatiaa.
Mä kirjoitan tän, koska tästä ei puhuta tarpeeks.
Koska alkoholistin ja narkkarin lapsi ei kanna vaan toisen ihmisen ongelmaa, se kantaa sen seuraukset. Koko ajan. Pitkään. Hiljaa. Yksin.
Tää tekee musta ihmisen, joka on joutunut kasvamaan liian aikaisin.
Ja se on perseestä.
Vitun hirveetä.
Mut se on totta.
täs teksti mun omast blogista:)
www.liianrehellinen.com
Vastaukset 1
Vanhimmat
Oletko miettinyt että vihan taustalla on pettymyksen tunteita. Pettymys siihen että et ole saanut normaalia lapsuutta. Epäoikeudenmukaisuutta, kun sinua on loukattu,kun et ole saanut isältäsi hyväksyntää ja rakkautta. Tyhjyyden tunnetta koska kokenut menetyksiä ja merkityksettömyyttä. Tunnet ettet merkitse isällesi mitään ja haet hyväksyntää. Haluat löytää yhteyden sinun ja isäsi välillä. Tunteita hylätyksi tulemisesta kun toinen välitä ja huomioi omaa lastaan. Vihan ja pettymyksen tunteita siitä millaista elämä voisi olla esim yhdessä olo, tuleavaisuuden suunnitelmat. Kun nämä ei toteudu syntyy mm vihan ja pettymyksen tunteita ja siitä seuraa surua ,koska ei saa kokea asioita joita haluaisi.
Itsensä syyttely on tapa tukahduttaa negatiiviset tunteet ja tapa hallita ahdistusta, On helpompi syyttää itseään kun ei tarvitse käsitellä negatiivisia tunteita. Oletko ajatellut että olisit tehnyt jotain pahaa ja sen takia hän käyttäytyy niin.
Häpeään liittyy tunne omasta kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Tuntee arvottomuutta ja ja viallisuutta. Tuntee olevansa vääränlainen.
Varuillaan olo ja vetäytyminen kertoo hylätyksi tulemisen pelosta. Koska sinä olet kokenut sen isäsi kautta niin se herättä negatiivisia tunteita joita et ole valmis käsittelee koska se aiheuttaa tuskaa.
Itse olen huomannut että tunteita kannattaa käsitellä ja tiedostaa että ne on inhimillisiä ja sulla on oikeus niihin. Kun ymmärtää mitä tunteen taustalle liittyy . Jos tuntee vihaa niin voi miettiä miksi vihaat.
Mutta itsensä syytely on helpoin tapa olla käsittelemättä vaikeita tunteita ja se vähän kuin lakaisisi roskat maton alle.
Mutta sinä et ole syyllinen isäsi toimintaan ja käyttäytymiseen.