Kun oikeasti on ikävä

Ja mietin todella tärkeää henkilöä elämässäni, niin minun tulee häntä ikävä.

Hän oli todella hyvä mies. Tärkeä osa elämääni. Hän opetti minulle niin paljon ja ikimuistoisia hetkiä hänen kanssaan koimme. Kalastimme, nauroimme, ihmettelimme ja korjasimme asioita. Hän oli siunaus pitkän yksinäisyyden jälkeen ja minulle roolimalli monessa asiassa, kun kasvoin kohti miehyyttä.

Sitten hän alkoholisoitui. Muuttui erittäin ikäväksi ihmiseksi. Teki traumoja ja rikkoi asioita.

Ja vasta nyt niin monen vuoden jälkeen ymmärrän häntä. Kuulin jälkeenpäin että hänellä ei ollut todellakaan helppoa elämässään. Ymmärrän että häntä painoi menneisyyden haamut ja painajaiset, joista häntä ei käräjäoikeus jättänyt rauhaan edes vuosikymmenten jälkeen.

En ikinä olisi uskonut hänestä mitään mitä kuulin, ja en usko vieläkään. Kyllä kaikille sattui ja tapahtui elämässä, mutta ketään hän ei ikinä sentään tappanut. Silti huhupuheet, muistukset ja puhumattomat, käsittelemättä jääneet asiat vaivasivat häntä.

Viimeisinä aikoinaan hän yritti kertoa minulle jotain, mutta en nuorena nähnyt kuin alkoholistin. Olin kiukkuinen hölmö, suorastaan sydämetön nuori mielestäni, mutta nyt tajuan että hänelle olin ystävä. Ennen menehtymistään hän yritti vain kerran soittaa minulle, mutta en uskaltanut vastata.

Nyt hän lepää rauhassa. Kiitän häntä rukouksissani kaikesta ajasta jonka hän kanssamme oli. Anteeksi annoin kaiken mitä hän ikinä tekikään, mutta itseäni kaivertaa se, etten osannut silloin häntä kuunnella. Jos olisin vastannut silloin puhelimeen, niin hän voisi olla yhä kanssamme.

Minulla on ikävä sinua ystävä hyvä. Kiitos kaikesta!