Elämän ja tunteiden kiertokulkua

Olen ollut pitkään todella kiinnostunut eräästä ihmisestä 100%. Mutta ei ole sitten koskaan saanut niille tunteille minkäänlaista vastavuoroisuutta ja siis ne pakit. Ajan mittaan huomannut vielä senkin, että hän on onnellisesti sitoutunut toiseen ihmiseen ihan sitoutumisen muodossa.

Olen tehnyt ajan kanssa prosessia tunteiden irtaantumisesta omassa päässä, samalla eläen eteenpäin ja eläen elämää siinä samassa. Loppukaneetti on se, että tunteet ovat vihdoin sammumassa, viimeisillä hiilloksilla ja mieli ymmärtää, on sellainen tyhjempi olotila eikä se ihminen aiheuta enää suuria ajatuksia ja tunnetta. Sydän oli jossain vaiheessa hyvin särkynyt mutta se aika siitä, on tuonut sen tunteiden loppumisen ja tyhjän olotilan sitä ihmistä kohtaan.

Kuvailisin tilannetta niin että kukka kukkii loistoonsa ensi kertaa (kukka= tunteet) mutta aikansa se ei saakaan tarvitsemaansa aurinkoa, lannoitetta ja vettä selviäkseen. Se hiljalleen hiipuu pienin harppauksin, välillä kuoriaiset käyvät sitä nakertamassa ja muu eläimistö. Kukka alkaa lopulta muuttua rusehtavaksi ja se alkaa nuupahtaa. Se lyyhistyy lopulta kasaan kunnes eräänä päivänä sitä ei enää ole. Olipa kerran jotain kaunista (kukka) mutta se on muuttunut joksikin jota ei ole enää olemassa.