(Ismo astelee lavalle, haroo hiuksiaan ja näyttää siltä kuin olisi juuri löytänyt vanhan pölyisen historiankirjan)
"Tota... mä oon tässä miettinyt historiaa. Ja erityisesti Urho Kaleva Kekkosta. Siis se mieshän oli ihan uskomaton. Se oli presidentti, se oli urheilija, se hiihti, se kalasti ja se oli... no, se oli Kekkonen. Se oli suomalaisuuden ylin muoto. Se oli vähän niinku Jumala, mutta sillä oli silmälasit ja se asui Tamminiemessä.
Mutta kuvitelkaa lokakuu 1966. Kekkonen on valtiovierailulla jossain päin Eurooppaa ja se saa idean: ’Nyt mennään Amsterdamiin’. Koska Kekkonenhan ei kysynyt lupaa, se vaan ilmoitti, että nyt mennään katsomaan ne kanavat. Ja siellä se sitten tallustaa, pitkässä takissaan ja niissä valtavissa laseissaan, ja päätyy... no, sinne punaisten lyhtyjen alueelle. Se on se paikka, missä on niitä punaisia valoja, mutta ne ei oo liikennevaloja. Ne on enemmänkin semmoisia... ’pysähdy, jos sulla on tarvetta’ -valoja.
Ja Kekkonenhan on täsmällinen mies. Se etsii aina sitä kaikista parasta ja... tuoreinta. Se haluaa jotain, mikä on vastakohta sille kaikelle vanhalle ja pölyiselle politiikalle. Se etsii... nuoruutta. Se etsii sellaista energiaa, jota ei löydy Neuvostoliiton suurlähetystöstä.
Kekkonen kävelee siellä ikkunoiden välissä ja se on ihan hämmentynyt. Koska Suomessahan 60-luvulla, jos sä näit naisen alusvaatteissa, niin se tarkoitti joko sitä, että sä olet naimisissa tai sitten se nainen on menossa saunaan. Mutta Amsterdamissa ne on ikkunassa! Kekkonen katsoo niitä ja miettii, että ’onpa täällä outo tapa myydä vaatteita, kun ne mallinuketkin liikkuu’.
Se pysähtyy yhden ikkunan eteen. Siellä on semmoinen tosi nuori nainen, joka näyttää siltä, että se on just ja just oppinut lukemaan. Kekkonen koputtaa lasiin – sellaisella arvokkaalla presidentin koputuksella, tiedättehän, semmonen kop-kop, joka sanoo: ’tässä on valtionpäämies asialla’.
Nainen avaa oven ja Kekkonen kysyy sillä omalla äänellään: ’Kuule... nuori neiti. Onko täällä mahdollista saada sellaista... tuoretta näkökulmaa?’
Nainen katsoo Kekkosta ja mietti varmaan, että kuka tää kalju tyyppi on? Onko tää joku professori vai karkasiko tää jostain sairaalasta? Se nainen sanoo, että ’täällä on kaikki mahdollista, pappa’.
Kekkonen vetää keuhkot täyteen ilmaa ja sanoo: ’Minä etsin sellaista kokemusta, joka saa minut tuntemaan, että vuosi 1918 oli vain paha uni. Minä haluan nuorta voimaa! Minä haluan sellaista, joka kestää vertailun hiihtolenkkiin Saariselällä!’
Ja se on se juttu! Ismo-logiikalla tää on se hetki, kun kieli menee solmuun. Koska Amsterdamissa ’nuori’ tarkoittaa yhtä asiaa ja Kekkosen maailmassa se tarkoittaa sitä, että sä olet alle 70-vuotias ja jaksat kantaa omat halkosi.
Kekkonen katsoo sitä tyttöä ja sanoo: ’Te olette hyvin nuori. Sopisitte hyvin minun kabinettiini... tai ehkä jopa Tamminiemen saunan lauteille keskustelemaan idänkaupan tasapainottamisesta.’
Nainen on ihan suuna päänä: ’Haluaako pappa puhua politiikkaa vai mitä?’
Kekkonen suoristaa selkänsä: ’Politiikka on intohimoa! Ja intohimo on politiikkaa! Mutta nyt... minä haluan nähdä, kuinka nuoruus ja perinteet kohtaavat.’
Ja kuvitelkaa se tilanne: Kekkonen istuu siellä pienessä huoneessa, se on ottanut lasit pois päästään, ja se nainen valmistautuu... no, työhön. Ja Kekkonen sanoo: ’Odottakaas hetki. Ennen kuin aloitetaan, niin tässä on kartta Porkkalasta. Katsotaanpa tätä linjaa tässä...’
Se on se ongelma! Kekkonen ei osannut olla muuta kuin Kekkonen. Se etsi ’nuorta prostituoitua’, mutta se löysikin vain uuden ihmisen, jolle se voi pitää luennon suomettumisesta. Se nainen varmaan nukahti viidessä minuutissa, kun Kekkonen selitti sille, miten puutavara kulkee Saimaan kanavassa.
Lopulta Kekkonen lähti sieltä, jätti naiselle kymmenen guldenia ja sanoi: ’Kiitos, neiti. Teidän nuoruutenne oli virkistävää, mutta teidän ymmärryksenne idänsuhteista on vielä hieman... raakile.’
Sitä mä vaan mietin, että me suomalaiset ollaan semmosia. Me mennään maailmalle etsimään syntiä ja paheita, mutta me päädytään aina selittämään niille paikallisille, miten meillä on maailman paras koulutusjärjestelmä ja miten talvisodassa pärjättiin. Edes Kekkonen ei päässyt sitä pakoon. Se oli niin nuori sielu, mutta niin vanha... Kekkonen."
"Tota... mä oon tässä miettinyt historiaa. Ja erityisesti Urho Kaleva Kekkosta. Siis se mieshän oli ihan uskomaton. Se oli presidentti, se oli urheilija, se hiihti, se kalasti ja se oli... no, se oli Kekkonen. Se oli suomalaisuuden ylin muoto. Se oli vähän niinku Jumala, mutta sillä oli silmälasit ja se asui Tamminiemessä.
Mutta kuvitelkaa lokakuu 1966. Kekkonen on valtiovierailulla jossain päin Eurooppaa ja se saa idean: ’Nyt mennään Amsterdamiin’. Koska Kekkonenhan ei kysynyt lupaa, se vaan ilmoitti, että nyt mennään katsomaan ne kanavat. Ja siellä se sitten tallustaa, pitkässä takissaan ja niissä valtavissa laseissaan, ja päätyy... no, sinne punaisten lyhtyjen alueelle. Se on se paikka, missä on niitä punaisia valoja, mutta ne ei oo liikennevaloja. Ne on enemmänkin semmoisia... ’pysähdy, jos sulla on tarvetta’ -valoja.
Ja Kekkonenhan on täsmällinen mies. Se etsii aina sitä kaikista parasta ja... tuoreinta. Se haluaa jotain, mikä on vastakohta sille kaikelle vanhalle ja pölyiselle politiikalle. Se etsii... nuoruutta. Se etsii sellaista energiaa, jota ei löydy Neuvostoliiton suurlähetystöstä.
Kekkonen kävelee siellä ikkunoiden välissä ja se on ihan hämmentynyt. Koska Suomessahan 60-luvulla, jos sä näit naisen alusvaatteissa, niin se tarkoitti joko sitä, että sä olet naimisissa tai sitten se nainen on menossa saunaan. Mutta Amsterdamissa ne on ikkunassa! Kekkonen katsoo niitä ja miettii, että ’onpa täällä outo tapa myydä vaatteita, kun ne mallinuketkin liikkuu’.
Se pysähtyy yhden ikkunan eteen. Siellä on semmoinen tosi nuori nainen, joka näyttää siltä, että se on just ja just oppinut lukemaan. Kekkonen koputtaa lasiin – sellaisella arvokkaalla presidentin koputuksella, tiedättehän, semmonen kop-kop, joka sanoo: ’tässä on valtionpäämies asialla’.
Nainen avaa oven ja Kekkonen kysyy sillä omalla äänellään: ’Kuule... nuori neiti. Onko täällä mahdollista saada sellaista... tuoretta näkökulmaa?’
Nainen katsoo Kekkosta ja mietti varmaan, että kuka tää kalju tyyppi on? Onko tää joku professori vai karkasiko tää jostain sairaalasta? Se nainen sanoo, että ’täällä on kaikki mahdollista, pappa’.
Kekkonen vetää keuhkot täyteen ilmaa ja sanoo: ’Minä etsin sellaista kokemusta, joka saa minut tuntemaan, että vuosi 1918 oli vain paha uni. Minä haluan nuorta voimaa! Minä haluan sellaista, joka kestää vertailun hiihtolenkkiin Saariselällä!’
Ja se on se juttu! Ismo-logiikalla tää on se hetki, kun kieli menee solmuun. Koska Amsterdamissa ’nuori’ tarkoittaa yhtä asiaa ja Kekkosen maailmassa se tarkoittaa sitä, että sä olet alle 70-vuotias ja jaksat kantaa omat halkosi.
Kekkonen katsoo sitä tyttöä ja sanoo: ’Te olette hyvin nuori. Sopisitte hyvin minun kabinettiini... tai ehkä jopa Tamminiemen saunan lauteille keskustelemaan idänkaupan tasapainottamisesta.’
Nainen on ihan suuna päänä: ’Haluaako pappa puhua politiikkaa vai mitä?’
Kekkonen suoristaa selkänsä: ’Politiikka on intohimoa! Ja intohimo on politiikkaa! Mutta nyt... minä haluan nähdä, kuinka nuoruus ja perinteet kohtaavat.’
Ja kuvitelkaa se tilanne: Kekkonen istuu siellä pienessä huoneessa, se on ottanut lasit pois päästään, ja se nainen valmistautuu... no, työhön. Ja Kekkonen sanoo: ’Odottakaas hetki. Ennen kuin aloitetaan, niin tässä on kartta Porkkalasta. Katsotaanpa tätä linjaa tässä...’
Se on se ongelma! Kekkonen ei osannut olla muuta kuin Kekkonen. Se etsi ’nuorta prostituoitua’, mutta se löysikin vain uuden ihmisen, jolle se voi pitää luennon suomettumisesta. Se nainen varmaan nukahti viidessä minuutissa, kun Kekkonen selitti sille, miten puutavara kulkee Saimaan kanavassa.
Lopulta Kekkonen lähti sieltä, jätti naiselle kymmenen guldenia ja sanoi: ’Kiitos, neiti. Teidän nuoruutenne oli virkistävää, mutta teidän ymmärryksenne idänsuhteista on vielä hieman... raakile.’
Sitä mä vaan mietin, että me suomalaiset ollaan semmosia. Me mennään maailmalle etsimään syntiä ja paheita, mutta me päädytään aina selittämään niille paikallisille, miten meillä on maailman paras koulutusjärjestelmä ja miten talvisodassa pärjättiin. Edes Kekkonen ei päässyt sitä pakoon. Se oli niin nuori sielu, mutta niin vanha... Kekkonen."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.