Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin) perustelee tiukkaa seulontaa noin 70 000 vuosittaisella hakemuksella ja rajallisilla resursseilla. Perustelu ei kestä tarkastelua.
On epäuskottavaa, että edes murto-osa noista hakemuksista olisi aidosti periaatteellisia. Valtaosa on selvästi inadmissible jo muodollisista syistä. Ongelma ei siis ole periaatteellisten tapausten määrä, vaan kyvyttömyys tunnistaa ne seulonnassa.
Nykyinen malli painottaa “merkittävää haittaa” (rahaa, yksilöllistä vaikutusta). Mutta oikeusvaltioperiaate ei rikkoudu euroissa vaan normeissa. Jos tuomioistuin soveltaa seuraamusta, jolle ei ole laissa perustetta, kyse on vakavasta periaatteellisesta virheestä – riippumatta siitä, onko summa 60 euroa vai 600 000 euroa. Virhe koskee ketä tahansa.
Oikeusvaltion rapautuminen ei ala suurista, vaan pienistä ja toistuvista poikkeamista, jotka normalisoituvat juuri siksi, että jokainen yksittäinen tapaus on “liian pieni”. Juuri nämä tapaukset EIT:n pitäisi tunnistaa ajoissa, jos se haluaa täyttää normatiivisen tehtävänsä.
Nyt käy päinvastoin: puututaan vasta, kun vahinko on suuri ja usein peruuttamaton. Se on hallinnollisesti tehokasta, mutta oikeusvaltion kannalta myöhäistä.
Kysymys keskusteluun:
pitäisikö EIT:n resurssit kohdistaa yksilöllisen haitan suuruuden vai periaatteellisen virheen vakavuuden perusteella?
On epäuskottavaa, että edes murto-osa noista hakemuksista olisi aidosti periaatteellisia. Valtaosa on selvästi inadmissible jo muodollisista syistä. Ongelma ei siis ole periaatteellisten tapausten määrä, vaan kyvyttömyys tunnistaa ne seulonnassa.
Nykyinen malli painottaa “merkittävää haittaa” (rahaa, yksilöllistä vaikutusta). Mutta oikeusvaltioperiaate ei rikkoudu euroissa vaan normeissa. Jos tuomioistuin soveltaa seuraamusta, jolle ei ole laissa perustetta, kyse on vakavasta periaatteellisesta virheestä – riippumatta siitä, onko summa 60 euroa vai 600 000 euroa. Virhe koskee ketä tahansa.
Oikeusvaltion rapautuminen ei ala suurista, vaan pienistä ja toistuvista poikkeamista, jotka normalisoituvat juuri siksi, että jokainen yksittäinen tapaus on “liian pieni”. Juuri nämä tapaukset EIT:n pitäisi tunnistaa ajoissa, jos se haluaa täyttää normatiivisen tehtävänsä.
Nyt käy päinvastoin: puututaan vasta, kun vahinko on suuri ja usein peruuttamaton. Se on hallinnollisesti tehokasta, mutta oikeusvaltion kannalta myöhäistä.
Kysymys keskusteluun:
pitäisikö EIT:n resurssit kohdistaa yksilöllisen haitan suuruuden vai periaatteellisen virheen vakavuuden perusteella?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.