Nainen, nyt kirjoitan yötarinan

Lumi narisi mukavasti kenkien alla kun kävelimme tuota vanhaa umpeen kasvanutta tietä pitkin.
Sinä säpsähdit kun ihan vieressä pamahti kun puut paukkuivat pikku pakkasessa.
Olipa mukavaa, tunnelma oli juuri oikea ja sinulla oli jo hyvät pelkovibat päällä ja odotahan kunhan pääsisimme perille.
Tuosta talosta oli kerrottu paljon tarinoita, kuinka se oli löytynyt tyhjänä ja koko perhe joka oli siinä asunut oli vain kadonnut jälkiä tai ilmoituksia tai viestejä jättämättä eikä heitä ollut koskaan löydetty.
Talossa oli kuulemma kaikki tavarat vielä sisällä ja paikoillaan kuin siellä edelleen oltaisiin asuttu ja perhe olisi vain kadonnut olemattomiin kuin tuhka tuuleen.
Oli myös huhuja, että heidät olisi murhattu ja haudattu talon lattian alle.
Muistelimme matkalla noita tarinoita jotta saisimme fiilikset täysin kohdilleen.
Matkaa oli edelleen jäljellä 7 kilometriä ja me jatkoimme matkaamme yhä syvemmälle tuota synkkää tiheään kasvanutta vanhaa metsää kohti tuota legendaarista aavetaloa......

:/

👍

Kuulostaa mukavalle yöseikkailulle!
Onneks varauduin ja otin pulkan mukaan, saat vetää mua siinä noi viimeiset kilometrit.
Hupsista, sua kohti lentelee lumipalloja jostakin. Älä kato noin tylysti, en se minä ollut.
Joku metsänhenki se oli ;)


Hyvää yötä!

Lunta tuntui olevan tiellä jatkuvasti enemmän ja enemmän ja taivaltamisesta tuli hieman raskaampaa.
Pakkanenkin tuntui vain kiristyvän vaikka niin ei pitänyt olla.
Tuossa metsässä oli jotain synkkää ja me aistimme sen.
Puhelimessakaan ei ollut kenttää, oli kuin se vanha metsä olisi jonkinlainen katvealue, gps signaalikaan ei päässyt perille jostain syystä ja akkukin näytti tyhjenevän normaalia nopeammin.
Pamahtelut olivat kaikki oudosti lakanneet eikä ollut muuta ääntä kuin lumen narina kenkiemme alla ja hengityksemme, sillä lunta oli jo melkein polviin asti.
Sinä aloit jo epäröimään ja kysyit: käännytäänkö takaisin?
Ei tietenkään käännytä, tunnelma on täydellinen kauhuretkellemme.
Metsästä kuului huminaa kuin tuuli olisi puhaltanut vaikka oli aivan tyyni.
Se kuulosti aivan kuin raskaalta hengitykseltä ja katsoimme toisiamme ja sanoimme yhteen ääneen: se on vaan se hiisi...

:/

Otsalamput sammuivat yllättäen ja oli aivan synkkää ja pimeää.
ympäriltämme kuului humani yhä voimakkaammin kuin raskas hengitys tai kuiskaus "huuuu". ja sitten ihan vieressä räsähti.
Se ei ollut pamaus vaan puu katkesi tai jotain.
Sanoin sinulle: se varmaan kysyi keitä me olemme kun se sanoi "who" eikä se ehkä tykkää valosta, kun se sammutti lamppumme.
Vastasin sinne metsään, että: Me mennään taloon grillaamaan ja katselemaan ja viettämään aikaa.
Sitten kuului jälleen ääni kuin "haaaaa" ja lamppummekin syttyi takaisin päälle.
Samassa huomasimme että kaukaa kajastaa valo, ehkä se on se talo.
Ehkä Hiisi oli kuin vartija ja kyseli syytä miksi kävelemme metsässä ja vastauksen saatuaan se tokaisi "ahaa".
Niin minä koitin sitä tulkita ja selittää sinulle.
Sinä jo pudistelit päätäsi, että nyt jätetään kyllä menemättä.
No siellä laitettiin jo valotkin päälle vieraita varten, että kai me mennään.
Vastasit tuimasti: No just siks me ei mennä sinne ku siellä on joku!
Sanoin sinulle: No eikä oo, kato ei täällä tiellä oo ku meidän jäljet, ei täällä oo liikkunu ketään koko talvena muita kuin me nyt.

:/

Hetken väittelimme siinä ja alkoi tuulemaan voimakkaasti, kuin myrsky olisi iskenyt.
Tuuli oikein ulvoi edessämme ja lunta lenteli niin että silmiä piti siristää.
Se puhalsi lunta edeltämme pois tieltä ja kuin työnsi meitä jatkamaan matkaamme.
"Ei jumalauta sentään" tokaisit ja pudistelit päätäsi.
Mutta rohkaisin sinua ja sanoin: mennään nyt vaan, sitä se tahtoo.
Kuka vitun se!
No se hiisi!
Sinä käännyit ympäri mutta taaksemme tuuli oli samalla puhaltanut lunta rinnan korkeudelle kuin muuriksi, joten paluuta ei ollut.
No, vittu mennään sitten!
Ja niin me lähdimme käsi kädessä tarpomaan tietä pitkin valonkajastusta kohti.
Hiisi ilmeisesti saattoi meitä, sillä se kuiski välillä hiljaa vieressä tutunkuuloisin raskain henkäyksin.
Emme puhuneet mitään, me vain kävelimme kohti tuota valoa vain miettien mikä meitä perillä odottaisi.

:/

Fiilis oli jännittynyt, pelokas ja kuitenkin jotenkin oudon rauhaisa ja turvallinen.
Olimme jo matkallamme tavanneet sen ensimmäisen haamun tai hengen tai hiisi mikä lie olikaan, mutta hiisiksi me sen yhdessä sanoimme ja nimesimme.
Emme kai tajunneet että se oli oikea tai ainakaan minä en suostunut sitä uskomaan, mielestäni vain elin tilanteen mukaan jossain roolissa.
Sinä puolestasi olit aivan varma että se oli totta.
Siksi kai sinua pelottikin hieman enemmän kuin minua.
Sinun todellisuutesi oli minulle vain kivoja tarinaan sopivia sattumia joita käytin hyväkseni siinä roolissa joka minulla oli.
Minun tarkoitukseni olikin pelotella sinua ja uskotella että hiisi olisi oikeasti olemassa ja siinä meille kuiskimassa ja tietä avaamassa.
Valonkajastuskin saattaisi olla vain jostain kauempaa kajastava kasvihuoneen valo, mutta se sopi tähän hetkeen niin hyvin joten käytin senkin hyväkseni.
Hetken päästä saavuimme pienelle peltoaukiolle jonka toisella puolella aavetalo oli.
Kuiskaukset loppuivat ja jäivät metsään.
Siellä aavetalossa ei ollut valoa joten sanoin sinulle, että katso nyt, ei siellä ketään ole.
Mutta ei ollut kyllä missään mitään valoa taikka valonkajastusta muuallakaan näkyvissä, joten kasvihuoneteoriakin kumoutui siihen.
Kävelimme pellon yli talon pihalle.
Siellä oli pihalla vanha puutarhakeinu, kaivo ja pari muutakin ulkorakennusta.
Kysyin: No, mennäänkö sisälle?
Ja samassa keinu narahti kuin joku olisi siinä ollut tai noussut siitä tai jotain.
Käännyimme katsomaan mutta ketään ei näkynyt eikä pihalla ollut kuin meidän jälkemme.
Käännyimme taloa kohti ja ovi oli auki sepposen selällään.
Olimme ihan varmoja että ovi oli ollut kiinni kun kysyin että mennäänkö sisälle.
Epäröimme hetken, mutta uteliaisuus voitti ja kävelimme muutaman rappusen ylös ja koputimme pari kertaa ovenkarmiin ja kysyimme: voiko tulla käymään?
Vastausta ei kuulunut mutta väliovi aukesi hitaasti ja naristen itsekseen kuin kutsuen meidät sisään.
Katsoimme hetken toisiamme ja sinä pudistelit päätäsi enkä minäkään ollut enää varma mitä meidän tulisi tehdä.

:/

Tänne asti oltiin tultu ja kyllä me nyt ainakin kahvit juodaan.
Joten sanoin: käydään peremmälle ja istumaan pöydän ääreen.
Sinä katsoit minua ja sanoit että kuulostin ihan joltain vieraalta ja että mistä minä tietäisin että siellä edes olisi pöytää taikka tuoleja.
Kokeilimme katkaisijaa, valoja ei syttynyt mutta otsalampuilla näimme että siellä talossa todellakin oli kaikki kalusteet paikoillaan kuin siellä oltaisiin asuttu.
Pölyistä ja kylmää tosin oli joten ei siellä ketään asunut.
Sanoin että: odotas kun haen kynttilät niin saadaan valoa, ettei tarvitse pimeässä juoda ja kävelin suoraan jonkin lipaston luokse ja otin laatikosta kourallisen kynttilöitä ja asettelin ne kynttilätelineisiin ja pöydälle kuin vanhasta tottumuksesta.
Sinä katselit minua silmät pyöreinä miltein kauhuissasi kun laitoin meille valoa ja pian huoneessa oli valoa ja mukava tunnelma.
Miten sä tiesit tai miten sä voit toimia noin?
Niinku miten?
Ootko sä käyny täällä joskus?
En, miten niin?
Mistä sä tiesit missä mitäkin on ja osasit ne laittaa?
Emmä tiiä, mä vaan aattelin että kynttilöitä voi olla tossa lipastossa ja menin kattomaan ja sitten otin niitä ja laitoin paikoilleen niihin kynttilänjalkoihin.
Outoo, niinku pikkasen outoo nyt hei.
No eikä oo, juodaan nyt ne kahvit vaan ja laitetaan se grillikin tohon puuhellan päälle ja grillataan ne makkarat ja sitten lähetään.
Katsoit minua hyvin oudoksuvasti ja tarkkaavaisena kun jostain syystä toimin kuin tottumuksesta ja olisin ollut sen talon asukas tai isäntä.
Ehkä siellä oli henki joka otti valtaansa tai kuiski ohjeita tai jotain, mistä sitä tietää, nyt oli kuitenkin aika grillata ja juoda kahvit aavetalossa, sillä sitä varten me olimmekin tulleet sinne.

:/

Nostin repun pöydälle ja kaivoin sieltä sieltä termarin ja mukit meille ja vein grillin hellan päälle ja sytytin sen.
Kaadoit meille kahvia ja tulit siihen myös hellan viereen lämmittämään käsiäsi grillin päälle.
kysyin: Haetko ne makkarat sieltä repusta vielä tähän valmiiksi.
Joo, ja lähdit hakemaan.
join kahvia kaikessa rauhassa ja katselin liekkiä.
Muutaman minuutin päästä havahduin koska oli täysin hiljaista, ei kuulunut askeliasi ei rapinaa ei mitään ääntä ja käännyin katsomaan.
Siinä sinä seisoit paikallasi muutaman askeleen päässä minusta ja tuiotit keinutuolia.
Kysyin mitä nyt, mutta et vastannut mitään, tulin viereesi ja sinä vain tuijotit sitä tyhjää tuolia.
Kuiskasit hiljaa että tuossa tuolissa istuu joku.
Eikä istu.
Istuupa, joku ja se katselee meitä.
En nähnyt ketään ja sanoin että nyt huijaat ja yrität vain pelotella.
Samassa huusit PÖÖ! ja pelästytit minut ja aloit nauramaan.
Ja samassa väliovi pamahti kiinni, kynttilät sammuivat ja yläkerrasta kuului ryminää ja askelia kuin joku olisi siellä ja juoksisi rappusia alas.
Nyt sinuakin pelotti. ja katsoimme ja odotimme jos joku tulisi sieltä kimppuumme.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kukaan ei tullut vaan tuli täysin hijaista.
Kysyin: onko siellä joku? mutta vastausta ei kuulunut.
Sinä kuiskasit: että nyt lähdetään täältä ja vähän äkkiä pois.

:/

Hui, 😱

Sanoin sinulle että se oli vaan ehkä joku kissa tai sitten joku taulu putosi seinältä ja kieri rappusia pitkin.
No mene katsomaan.
No enkä mene, mene itse.
No en varmaan mene.
No sitten ei mennä, nyt grillataan, juodaan ne kahvit ja sitten lähdetään.
Sytytin kynttilät uudelleen ja hain repusta makkarat ja laitoin grilliin.
Sinä olit paikoillasi hiljaa ja katselit ympärillesi ja kuuntelit kuin odottaen että jotain ääniä kuuluisi tai jotain tapahtuisi.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut eikä muita ääniä kuulunut kuin makkaroista jotka tirisivät ja vinkuivat ja poksahtelivat grillissä.
Välillä seinällä varjot liikkuivat kuin joku olisi siellä kävellyt vaikka me olimme paikoillamme.
Olimme kuitenkin hieman väsyneitä eikä se asia meitä paljon hetkauttanut, se oli muutenkin normaalia varjonäytelmää jonka kynttilän tanssiva liekki sai aikaan.
Noniin, valmista tuli, eikun syömään vaan.
Otimme makkarat ja menimme pöydän ääreen.
Keinutuolikin keinui hieman itsekseen mutta emme kiinnittäseen siihen sen enempää huomiota sillä tiesin että sinä olit sen laittanut keinumaan pelotellaksesi minua ja sinä tiesit että minä olin laittanut sen keinumaan üelotellakseni sinua.
Niin me siinä söimme ja joimme kahvia.
Toiset olisi vielä jäljellä ja kahviakin joten menimme hakemaan toiset, mutta grilli oli tyhjä.
Kysyin: Niitä piti olla neljä, missäs ne kaksi on?
Vastasit: Ehkä se keinutuolin kummitus söi ne?
Ai se, joo ja samalla taas tiesimme että toinen meistä oli ne piilottanut.
Mutta hetken väiteltyämme kumpikaan meistä ei tunnustanut vaan syytti toista.
Väittelymme päätteeksi huomasimme keinutuolin keinuvan ja päätimme että nyt olisi kyllä aika jo lähteä.
Termarikin oli tyhjä ja keinutuolin viereisen pöydän päälle oli ilmestynyt jostain kahvikuppi.

:/

Kysyin: missä välissä ehtisit kahvikupin tuohon.....
Ja keskeytit minut ja sanoit: ei kun nyt lähdetään, laitoit termarin ja meidän kupit reppuun heitit selkääsi ja tartuit käteeni ja lähdit kiireellä ulos vetäen minut mukanasi.
Ovi aukesi itsestään ja huusit vain: kiitos Hei!
Pysäytin meidät kuitenkin ovella ja sanoin että pitää ne kynttilät sammuttaa ja samassa kävi tuulenvire ja ne sammuivat.
"Juu, kiitos vaan ja hei" minäkin sanoin ja niin me lähdimme kiireellä kotiin päin.
Meillä oli hyvä pikakävelytahti kotiin asti ja kotona katselimme toisiamme ja totesimme vain, että kyllä siellä vaan taitaa kummitella.
Se oli aikamoinen kokemus ja hetken tapahtumia kelaten ja keskustelujen päätteeksi menimme nukkumaan.

:/

Aamulla kun heräsin, sinä olit jo hereillä ja katselit kattoa.
Kysyin saitko nukuttua hyvin ja pudistit päätäsi.
Oli hieman viileää, ehkä olimme kylmettäneet itsemme yöllä.
Yhtäkkiä kuulin kun joku huusi jotain.
Nousin nopeasti sängystä ylös ja lähdin katsomaan mikä se oli juoksin rappusia alas ja pysähdyin.
Huomasin olevani siinä aavetalossa ja olin kuullut sinun äänesi kun huusit alakerrassa PÖÖ!.

:/

Olet se M mies vanha.Lopeta.

Hyvin sä kirjoitat kyllä

Kummitustarinoista. Hän saa aikaan minussa asioita tai tapahtuu asioita, joita ei voi puhua ääneen. En osaa pelätä niitä juttuja. Niillä asioilla ei silti näytä olevan järkevää järjestystä tai logiikkaa tosielämässä

Yksi yö heräsin muuten vaan ja huomasin liiketunnistimen valon syttyneen. Katselin siinä ulos ja huomasin kuskin puolen ikkunassa pyöreän valon kuin taskulampussa oleva. Siinä se oli. Laitoin jo takkiakin päälle, että menen katsomaan. Ei sitä ollut enää. Olen koettanut miettiä, mikä siihen olisi sen heijastanut tms, en ole vielä löytänyt loogista selitystä. Siinä sittrn sen jälkeen olin nenossa, takaisin nukkumaan. Olin sisällä näyssä talossa ja ikkunan ulkopuolella oli kirkas valo pihalta, se lli tosi kirkas. Sitten näin peräkärryn, sitä kohta osoitti valo.

No voiskn toki halutessani tuotakin tulkita oman haluni mukaan. En silti niin tee. En tiedä, luultavasti ne kuitenkin itsestäni tulee kaikki muutenkin. Se liittyy hänen läsnäoloon vahvasti. Maailma ikäänkuin saa uusia olomuotoja, sävyjä, kerroksia, mitä ei muuten ole.

Jos näistå kertoisi sillä tavoin ääneen, saisi popsia jotain pillereitä.