Olipa unohtuneina syrjäseuduilla monen kerroksen kuntia ja perikuntia, elivät kädestä suuhun ja velalla torjuttiin vilua. Yhteistä kaikessa demokratisa oli, että tiedossa ja taloudessa oli osaamattomuutta monin tavoin
Mutta se mitä taidettiin, sitä hyödynnettiin pakkotilanteissa, elikkä apuun kutsuttiin kulkumiehiä. Tarinoiden syntysanat vapautettiin tuulen mukaan, näin uudenkarhea ammattilaisuus julisti päivännousun, syrjäseutujen ihmisten luottamus panostettiin pelimerkeiksi, näin syntyi onnellisten heimo, helpolle houkuttelijat sekä silmäkulman varjossa viekkaat pelurit.
Kelopuussa oli haikaran pesä. Tuulilobbari meni pesän alle ja sanoi: ”Minä kaadan tämän puun ja teen siitä veistoksen.” Haikara sanoi: ”Älä kaada, minulla on täällä viisi poikasta ja ne putoavat, jos puu kaatuu.” Lobbari sanoi: ”Jos annat minulle yhden pojistasi, niin jätän kaatamisen sikseen.”
Haikara antoi yhden pojistaan.
Lobbari meni jälleen toisena päivänä ja sanoi: ”En ole löytänyt yhtään näin hyvää komeaa puuta.” Haikara hätääntyi: ”Jos sinä tämän puun kuitenkin jättäisit” Ja antoi taas yhden pojistaan.
Haikaran hyvä ystävä pöllö tuli käymään ja kysyi: ”Mihin poikasesi ovat joutuneet?” Haikara sanoi: ”Tuulilobbari tässä kävi kahtena päivänä ja vei; olisi muuten kaatanut koko puun.” Pöllö sanoi: ” Olet sinä aika pöhkö. Millä hän yhtään puuta täällä kaataa, ei hän omista yhtään puuta eikä edes näitä hehtaareja.”
Kolmannen kerran kun tuulilobbari tuli, niin rupesi jälleen puhumaan: ”En ole löytänyt vieläkään näin komeaa puuta, kyllä minä tämän nyt kuitenkin kaadan, ellet anna minulle vielä yhtä pojistasi .” Haikara rupesi nauraa räkättämään ja sanoi: ”Millä oikeudella sinä pesäpuun kaadat? Ei sinulla ole yhtään omaa puuta täällä, ei oikeutta, etkä omista yhtään näistä metsähehtaareista.”
Tuulilobbari kysyi: ”Kuka sinut on tehnyt noin viisaaksi, idiootti luonnonsuojelija kai? Kyllä minä vielä hänetkin petän.”
Tuulilobbari meni aukealle ja pisti kielensä ulos suusta. Se makasi sitten kuin kuollut. Pöllö tulee ja kiertelee lobbaria, se menee viimein lobbarin päälle ja nokkaisee sitä silmään. Nokkaisi, nokkaisi vielä toisenkin kerran, ja silloin lobbari ottikin pöllön kiinni ja aikoi kyniä sen. Pöllö sanoi: ”Mennään tuonne risukkoon, sillä kylän ihmisetkin nauravat, jos sinä tässä alat pöllöä elävänä syömään.”
Lobbari kantaa roikottaa pöllöä sopimussalkussaan. Pöllö sanoi: ”Hellitä minusta, kyllä minä pääsen itsekin.” Lobbari ei enää muistanutkaan, että pöllö osasi lentää, kun päästi sen irti. Silloin pöllö oli jo ilmassa, ja lobbari sai huomata, ettei kaikki viekkaus ollutkaan hänen omassa päässään. --
Tarina on todellinen, paitsi että se onkin MAAKOTKAN pesäpuu
Mutta se mitä taidettiin, sitä hyödynnettiin pakkotilanteissa, elikkä apuun kutsuttiin kulkumiehiä. Tarinoiden syntysanat vapautettiin tuulen mukaan, näin uudenkarhea ammattilaisuus julisti päivännousun, syrjäseutujen ihmisten luottamus panostettiin pelimerkeiksi, näin syntyi onnellisten heimo, helpolle houkuttelijat sekä silmäkulman varjossa viekkaat pelurit.
Kelopuussa oli haikaran pesä. Tuulilobbari meni pesän alle ja sanoi: ”Minä kaadan tämän puun ja teen siitä veistoksen.” Haikara sanoi: ”Älä kaada, minulla on täällä viisi poikasta ja ne putoavat, jos puu kaatuu.” Lobbari sanoi: ”Jos annat minulle yhden pojistasi, niin jätän kaatamisen sikseen.”
Haikara antoi yhden pojistaan.
Lobbari meni jälleen toisena päivänä ja sanoi: ”En ole löytänyt yhtään näin hyvää komeaa puuta.” Haikara hätääntyi: ”Jos sinä tämän puun kuitenkin jättäisit” Ja antoi taas yhden pojistaan.
Haikaran hyvä ystävä pöllö tuli käymään ja kysyi: ”Mihin poikasesi ovat joutuneet?” Haikara sanoi: ”Tuulilobbari tässä kävi kahtena päivänä ja vei; olisi muuten kaatanut koko puun.” Pöllö sanoi: ” Olet sinä aika pöhkö. Millä hän yhtään puuta täällä kaataa, ei hän omista yhtään puuta eikä edes näitä hehtaareja.”
Kolmannen kerran kun tuulilobbari tuli, niin rupesi jälleen puhumaan: ”En ole löytänyt vieläkään näin komeaa puuta, kyllä minä tämän nyt kuitenkin kaadan, ellet anna minulle vielä yhtä pojistasi .” Haikara rupesi nauraa räkättämään ja sanoi: ”Millä oikeudella sinä pesäpuun kaadat? Ei sinulla ole yhtään omaa puuta täällä, ei oikeutta, etkä omista yhtään näistä metsähehtaareista.”
Tuulilobbari kysyi: ”Kuka sinut on tehnyt noin viisaaksi, idiootti luonnonsuojelija kai? Kyllä minä vielä hänetkin petän.”
Tuulilobbari meni aukealle ja pisti kielensä ulos suusta. Se makasi sitten kuin kuollut. Pöllö tulee ja kiertelee lobbaria, se menee viimein lobbarin päälle ja nokkaisee sitä silmään. Nokkaisi, nokkaisi vielä toisenkin kerran, ja silloin lobbari ottikin pöllön kiinni ja aikoi kyniä sen. Pöllö sanoi: ”Mennään tuonne risukkoon, sillä kylän ihmisetkin nauravat, jos sinä tässä alat pöllöä elävänä syömään.”
Lobbari kantaa roikottaa pöllöä sopimussalkussaan. Pöllö sanoi: ”Hellitä minusta, kyllä minä pääsen itsekin.” Lobbari ei enää muistanutkaan, että pöllö osasi lentää, kun päästi sen irti. Silloin pöllö oli jo ilmassa, ja lobbari sai huomata, ettei kaikki viekkaus ollutkaan hänen omassa päässään. --
Tarina on todellinen, paitsi että se onkin MAAKOTKAN pesäpuu
Vastaukset 3
Vanhimmat
Talouden riistaa villieläimet!
korppikotka on pesiytynyt, totisesti.
Kateus on kova, kun naapuri saa tuloja. Eikä Putini tule metsäkoneeseen.