Täälläkin palstoilla moni on kertonut yksinäisyydestä.
Yksin, yksinäinen, kaksi sanaa joilla kuitenkin voimme kuvata erilaisia tilanteita.
Leskeksi jäätyäni, minäkin sulkeuduin kammiooni, kukaan ei päässyt sisälle mieleni maailmaan jossa koko mennyt elämä kulki päivittäin muistojen kuvina ja ääninä.
Tunsin elämän hyljänneen minut!
Olin menettänyt elämäni tärkeän kumppanin, menettänyt rakkauden kohteen ja rakastajan, olin jäänyt yksin ja halusin vain seurata häntä... kaipasin, tuijotin tielle, odotin, olin elossa, mutta kuollut elämään tätä päivää. Elin niissä eilisissä joissa aurinko oli korkealla ja me yhdessä, yksinäinen huominen ei saanut astua elämääni, en siis elänyt, olin vain.
Katseltuani läheltä kohtalotoverin suhtautumista leskeyteen, huomaan että samankaltaiset ovat hänenkin ajatuksensa; " Elämä hylkäsi! "
Nyt huomaan katseltuani päiväkirjoja ja muistiin merkittyjä ajatuksiani, että minä hylkäsin elämän.
Raskaiden pimeidenkin kuukausien, ja uskallanpa sanoa vuosien kuluttua olen herännyt katsomaan huomiseen, suunnittelemaan elämääni enemmän kuin tämän päivän tarpeet vaativat.
Olen nostanut ELÄMÄN esiin, ylös sieltä pimeästä loukosta johon piilotin sen itsesäälissäni ja surussani. En enää kysy miksi minulle kävi näin, en kysy miten tästä eteenpäin, en kysy niitä kysymyksiä joissa tunnen olevani kaukana, hukassa, ilman vastauksia, hapuillen toivon ja toivottomuuden välissä.
Nyt aion elää tätä päivää, menneisyyden muistot mielessä, mutta ei peittäen elämän aurinkoista huomenta, vaan valaisten sitäkin.
Elämä ei minuakaan hyljännyt, minä hylkäsin sen, peitin kasvoni näkemästä, suljin korvani kuulemasta ja olin yksin ja yksinäinen.
Nyt olen yksin, mutta en yksinäinen, sillä elämä antaa uusia haasteita jos osaa elää niissä mukana.
Kuinka on teidän toisten kohdalla, oletteko hukanneet huomisen jäätyänne yksin?, tai tuntuuko että elämä on muuten jättänyt yksin, unohtanut Sinut?
Näitä ajatuksia rohkenen kirjoittaa, olen ehkä liiankin rohkea sanoissani, sillä tuo yksinäisyys on petollinen kaveri, se vie ilon elämästä, riisuu sinut tunteettomaksi elämälle.
Yksin, yksinäinen, kaksi sanaa joilla kuitenkin voimme kuvata erilaisia tilanteita.
Leskeksi jäätyäni, minäkin sulkeuduin kammiooni, kukaan ei päässyt sisälle mieleni maailmaan jossa koko mennyt elämä kulki päivittäin muistojen kuvina ja ääninä.
Tunsin elämän hyljänneen minut!
Olin menettänyt elämäni tärkeän kumppanin, menettänyt rakkauden kohteen ja rakastajan, olin jäänyt yksin ja halusin vain seurata häntä... kaipasin, tuijotin tielle, odotin, olin elossa, mutta kuollut elämään tätä päivää. Elin niissä eilisissä joissa aurinko oli korkealla ja me yhdessä, yksinäinen huominen ei saanut astua elämääni, en siis elänyt, olin vain.
Katseltuani läheltä kohtalotoverin suhtautumista leskeyteen, huomaan että samankaltaiset ovat hänenkin ajatuksensa; " Elämä hylkäsi! "
Nyt huomaan katseltuani päiväkirjoja ja muistiin merkittyjä ajatuksiani, että minä hylkäsin elämän.
Raskaiden pimeidenkin kuukausien, ja uskallanpa sanoa vuosien kuluttua olen herännyt katsomaan huomiseen, suunnittelemaan elämääni enemmän kuin tämän päivän tarpeet vaativat.
Olen nostanut ELÄMÄN esiin, ylös sieltä pimeästä loukosta johon piilotin sen itsesäälissäni ja surussani. En enää kysy miksi minulle kävi näin, en kysy miten tästä eteenpäin, en kysy niitä kysymyksiä joissa tunnen olevani kaukana, hukassa, ilman vastauksia, hapuillen toivon ja toivottomuuden välissä.
Nyt aion elää tätä päivää, menneisyyden muistot mielessä, mutta ei peittäen elämän aurinkoista huomenta, vaan valaisten sitäkin.
Elämä ei minuakaan hyljännyt, minä hylkäsin sen, peitin kasvoni näkemästä, suljin korvani kuulemasta ja olin yksin ja yksinäinen.
Nyt olen yksin, mutta en yksinäinen, sillä elämä antaa uusia haasteita jos osaa elää niissä mukana.
Kuinka on teidän toisten kohdalla, oletteko hukanneet huomisen jäätyänne yksin?, tai tuntuuko että elämä on muuten jättänyt yksin, unohtanut Sinut?
Näitä ajatuksia rohkenen kirjoittaa, olen ehkä liiankin rohkea sanoissani, sillä tuo yksinäisyys on petollinen kaveri, se vie ilon elämästä, riisuu sinut tunteettomaksi elämälle.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Melkein olisin voinut kirjoittaa samoin. Lisänä kertomaasi olin hiukan katkerakin kohtalolleni, joka otti mieheni pois jo 35-vuotiaana. Toisaalta ymmärsin, ettei mieheni vaikeasti sairaana olisi halunnut olla olemassa; kuolema armahti häntä.
Eläkeikään saakka elin vain lapselleni ja työlleni. Tein töitä hullun lailla ja upotin kaipuuni siihen, lapsenkasvatukseen ja muutamaan harrastukseen. Suljin pois mielestäni miehet lähes kokonaan. Työkavereina heitä kyllä tapasin, mutta olivat ajatuksissani jotenkin sukupuolettomia, jos noin voi sanoa.
Nyt, kun voisi siirtyä ajattelemaan elettyä elämää kiikkustuoliin, olen herännyt elämään, jossa on myös toista sukupuolta. Ihan mukavaahan on saada myös miespuolisia tuttuja, kenties ystäviäkin. Elämänkumppania tuskin viitsisin liki 28 vuoden leskeyden jälkeen enää opetella ottamaan vierelleni.
Enää en ole katkera, mutta joka päivä kyllä muistan lapseni isän....
Ne kuuluvat elämään, mutta niiden vallassa ei pitäisi jäädä elämään, ei antaa niiden hallita jokaista päivää, mutta kuinka hallita ajatuksia jotka karkaavat elämään muistoissa.
Olet ollut 20 vuotta kauemmin yksin, kuin minä, mutta en minäkään osaa kuvitella enää parisuhteessa eläväni, vaikka mitään ei voi huomisesta tietää, ei sanoa ehdotonta ei;tä.
Joskus vain kaipaa toisen sukupuolen läheisyyttä, olkaa, jota vasten nojata, ihoa, jonka tuoksua hengittää, edes pienen hetken tuntea olevansa lähellä toista.
Se on muuta kuin sukupuolista toisen sukupuolen kaipuuta, se on elämän halua, halua nauttia omasta persoonallisuudestaan peilaten sitä toiseen, rakastaa ja tulla rakastetuksi, elää tässä hetkessä sitomatta ja sitoutumatta.
Kyllä minulla on miehiä ystävänä, enemmän kuin naisia, mutta he ovatkin todellisia ystäviä, kieroilemattomia, suoria, rehellisiä, mutta vain ystäviä, ei rakastelukumppaneita, tai hyödyntavoittelijoita toisen siivellä. Sellaista minulla ei ole, enkä ensisijaisesti edes kaipaa...
Kun on tottunut elämään omillaan, tulemaan toimeen ja selviämään järkytyksen tuomasta shokista jota kesti ja kesti, luulen minäkin että kovan koulun käyneenä osaan arvostaa ystävää ystävänä, enkä pitää ketään korvikkeena jollekin menettämälleni. En edes haaveilla sellaisesta.
Varmasti hyvän elämänkumppanuuden ja hyvän parisuhteen katkeaminen kuolemaan on aina jonkinlainen oma kuolema eloonjäävälle osapuolelle. Toiset toipuvat nopeammin toiset hitaammin, mutta vuosia se vie jokaiselta.
Täysin siitä ei kai toivu koskaan, mutta jossakin vaiheessa pystyy jo ajattelemaan itseään ja omaa tulevaisuuttaan realistisesti ja avoimin silmin. Viittaan omaan kirjoitukseeni "Elämä odottaa" tuossa vähän alempana.
Kiitos sinulle erittäin hyvästä kirjoituksesta! En ole yksin, mutta luulen ymmärtäväni ajatuksiasi. Joka tapauksessa, onneksi olkoon sinulle hyvästä kirjoituksesta!
En ymmärrä leskien elämää koska en itse ole.
Naapurustossani asuu 4 naisleskeä. He asuvat yksinäisenä ja aina valittavattatkin yksinäisyyttään. Silti he eivät tapaa toisiaan,naapurit ,eivätkä tule luokseni jos en just, erikseen kutsu.
Niinpä minä kutsun heidät koko porukan yhtä aikaa luokseni ,milloin lettu kesteille, milloin pikkujouluun tai ystävänpäivään.
Silloin he tulevat kaikki ja on oikein mukavaa.Minä saan ylenmääräisiä kiitoksia.
MUTTA vaikka sanon ,että he ovat tervetulleita käymään muutenkin ,eivät tule.
Heillä kenelläkään ei ole erityisä harrastuksia ja jos olen yrittänyt omia ehdottaa ei ota tulta.
Pakko kai on antaa heidän olla "möllöttää" vai omissa oloissaan.
Tuntuu että he ovat jo kyllä surusta päässeet irti,vaan uuden ajatuksen alkaminen on kateissa.
Mies lesket tuntuvat pääsevän nopeammin suruistaan mitä mitä minä olen omissa ympyröissäni seurannut.
Olen jo aiemmin jossain kertonut ystävättärestäni joka tuntee olevansa yksin, vaikka on avioliitossa, elää miehen kanssa yhdessä ja heillä on lapsia, sekä lapsenlapsiakin jo.
Leskeys, tai eroaminen eivät välttämättä kerro ihmisen yksinäisyydestä, eivät ole ainoat syyt yksinäisyyden tunteeseen.
Kertomasi tapaukset, ja oma suhtautumisesi näihin yksinäisiin, jota muuten pidän esimerkillisenä suhtautumisena kanssa eläjiin, heidän huomioimiseensa, tarjoten tarpeen tullen korviasi kuuntelemaan ja kättäsi ojentumaan jos tukea tarvitsee, eikä ole sinun syysi jos he eivät osaa astua ovestasi naapureina joilla ei ole aina pelkkää valittamista omasta kurjasta tilanteesta. He voisivat tulla luoksesi ömasta aloitteestaan, minä naapurinasi tulisin silloinkin kun minulle paistaa aurinko, en vain silloin kun taivas on pilvessä, vaikka silloin juuri on tarve ihmisestä joka kuuntelee. Siinä hetkessä on hyvä tietää joku jolla on aikaa kuunnella, ei välttämättä sanoa mitään.
Parisuhde ei takaa sitä, että ihminen tuntisi olevansa tärkeä, rakastettu ja tarpeellinen.
Kuinka moni liitto onkaan purkautunut siksi, että yhteys ei pelaa, vaan molemmat tuntevat olevansa liikaa, tai jäävänsä yksin. Silloin yksinäisyys tuntuu ehkä vielä rankemmalta, kuten tuttavani sanoi; " On kuitenkin liian paljon yhteisiä muistoja.. ja nuo pienetkin, jos pappa ei asu täällä..., mutta ei meillä ole edes mitään puhuttavaa keskenään. Emme käy missään, olen niin yksin."
Sekin on väärin. Tuollaisessa tilanteessa juuri voi sanoa; Minä hylkäsin elämän, valitsin tämän henkisen yksinäisyyden.
Olen pyrkinyt olemaan valittamatta yksinäisyydestäni, olen itkenyt salaa, sateessa kyynelet eivät poskilla erotu. Vain syvenevät uurteet poskilla kertoivat muille, että kaikki ei ole hyvin vaikka niin vakuutin. Nyt, kun uskallan katsoa huomiseen, uskallan myös tunnustaa että yksinäisyys on esimakua helvetistä, niin loppuun se ihmisen polttaa. Ainoa pakotie työ, työ, olkoon se mitä tahansa kunhan siinä väsyy ja kunhan se vie ajatukset edes hetkeksi toisaalle, pois omasta itsestä, mutta sekin tappaa, tappaa lopunkin elämän halun, kun aina on uupunut.
Onneksi, ja omaksi hyödykseni, löysin itseni siitä pimeästä nurkasta, avasin ovet ja ikkunat valon tulvia henkiseen maailmaani jonne nyt paistaa huomisen valo toivona ja eilinen näyttää mistä päin olen tulossa.
En koskaan ole kokenyt yksinäisyyttä kovin painostavana. Siinä varmaan eroan sinusta Kirjar. Sosiaaliset suhteeni ja harrastukseni säilyivät koko ajan. Saatoin paneutuakin vapaaehtoistyöhön (SPR)täysillä, koska ei ollut toista kaipaamassa seuraani. Lapseni kulki aika paljon mukana äidin harrastuksissa. Kävimme yhdessä myös kansalaisopiston maalauspiirissä ja savikursseilla. Olin myös kunnalliselämässä luottamustoimissa mukana, joten en kai kokenut muuta yksinäisyyttä kuin kotona keskustelukumppania ja alussa varsinkin myös sänkykumppania.
minäkin yhdyn,harrastuksia ja rientoja on ylihypäten.
Heti mieheni kuoleman jälkeen hakeuduin harrastusten piiriin,ihmisten luokse.
Kotiin tultua siellä odotti tyhjyys ja se sai useimmiten itsesääliin ryöppyynsä.
Viikonloput olivat kauheita,ihmiset viettivät aikaa yhdessä,minä yksin.
Lukeminen ei onnistunut,käsityöt ei kiinnostaneet,vaikka niitä siinä itkiessäni,itseäni surkutellessa teinkin.
Kävin tanssimassa ,sekin oli jonkinlaista "terapiaa" näin ihmisiä,kuulin elämän sykkeen,ja siitä se alkoi herääminen.
Tänä päivänä olen valmis kaikkeen ,haluan kumppanin viereeni,olen valmis jakamaan elon iltani toisen kanssa,sillä mennyttä ei suremalla takaisin saa,mieheni on poissa,seuraan häntä aikanani,mutta minulla on vielä elämä ja aion elää.
Mikään ,eikä kukaan pysty 44 vuotta elämästäni pyyhkimään,mutta kohtalo kuljettaa ja toivossa elän,vieläkin "prinssiäni" odotan ,ehkä hänet saankin.
Pursun elämän halua,elän elämän sykkeessä,tunnen rakkautta,tunnen saavanikin ja jos milloin tässä iässä se on jo aitoa tunnetta ja ilolla sitä toisellekin annan.
Turhat "esittämiset" ovat tipotiessään,voin avoimesti sanoa,rakastan,vieläkin rakastan.
Kun luen noita päiväkirjamerkintöjä kahdeksan vuoden takaa, en minä silloin oikeastaan ollut, tai tuntenut yksinäisyyttä. Olinhan kyllä yksin, mutta en päässyt yli surustani, en osannut purkaa sitä, en, vaikka minulla oli harrastuksia, oli yhdistystoimintaa ja tärkeitä tehtäviä sen puitteissa. Olin kiinni elämässä, mutta en elänyt sitä, kuljin vain päivästä toiseen kuin liekaan sidottuna, osaamatta suruani käsitellä, purkaa sitä ajoissa. Kun järkytys aiheuttaa shokin, se pitäisi osata käsitellä, avata lukossa olevat tunteet, oppia hyväksymään tapahtunut - vaan niin ei kohdallani käynyt. Olin kahta läheistä koskevan, useamman perheen vanhin, jonka piti olla vahvin, lohduttaa ja auttaa myöskin sen toisen vainajan lapsia, eikä kukaan huomannut että minä olin itse avun ja tuen tarpeessa.
Aika on parantanut haavoja, arpeuttanut ja avannut uudelleen, ja näissä vuosissa on aikoja joista voin rehellisesti sanoa, elämä kulki ohitseni, jätti minut sivuraiteelle josta hiljalleen olen löytänyt takaisin elämän kyytiin.
Yksinäisyys vie ilon elämästä, riisuu tunteettomaksi, näin kirjoitat.
Olet erinomainen kirjoittaja ja tunnelmoijana suoranainen kirjallinen kyky. Sinulle on jopa vaikea vastata, ei yllä kurkottamallakaan.
Entä ihminen, joka on kuin alastomaksi tunteista riisuttu. Ei pidä paikkaansa, se on muiden luoma kuva.
Kyllä tunteet elävät ihmisen sisällä voimakkainakin, on vain tapahtunut niin paha haaksirikko elämän merellä, ettei siitä selviä ihmisen keinoin kuin luopumalla elämästä.
Pois se, että väheksyisin yksin jäänyttä, en lainkaan.
Voisiko ihminen, joka ei ole ollut yksinäinen vaan elänyt pitkäänkin onnellisena ja rakastettuna, arvostettuna ja pidettynä, ammentaa näistä "menneisyyden eväistä" jotakin loppumatkan yksinäisyydelle.
On tietysti niin, että herkuista yltäkylläisesti nauttinut kokee nälän pahempana kuin ikänsä nälkäinen, jolla ei ole vertailukohtaa.
Ikänsä kylmää kokenut ei koe kylmää kuten ennen lämmössä ollut, turvattomuutta kuten ennen turvassa ollut, rakkaudettomuutta kuten ennen rakastettu.
Antakaa mielessänne hiukan sijaa ajatuksissanne elinikäiselle yksinäisyydellekin, kommentoikaakin.
- Vastaan ensiksi tunteettomuuteen, sillä omalla kohdallani katosi elämästä kyky itkeä; naurun aihetta ei ollut, tai ei uskaltanut nauraa; mikään ei kiinnostanut. Jos ei voi/ kykene aistimaan ja nauttimaan, kyllä silloin tunteet ovat turtuneet, eikä kaipaa mitään eikä ketään, kuten normaalissa tilanteessa, elää omaan itseensä käpertyen.
- Muistot yhdessä eletyistä eilisistä, joissa on iloa ja surua, karvaita pettymyksiä ja onnen hetkiä, ne juuri ovat se voima joka lopulta kantaa. Tänäänkin ammennan niistä vastauksia kysymyksiini ja tunnen että hän ei minua jättänyt, elämä jätti hänet.
Mutta, ei kukaan voi elää pelkissä muistoissa, olivat ne kuinka hyviä tahansa, ja kukaan ihminen ei ole niin tärkeä toisen elämälle, että niissä pitäisi kieriskellä ja vain niistä etsiä nautintoa. Pitää oppia elämään muistot mukana, mutta mielessä toivo..
- Rakkauden nälkä, se asuu meissä kaikissa, vauvasta vaariin.
Luulen, että rakkaudettomuudessakin kasvanut lapsi kaipaa rakkautta, ovathan tunteemme sisäsyntyisiä, eli meissä olemassa, tiedostammepa niitä tai ei. Kukapa voi sanoa ettei ole nähnyt rakkautta janoavaa katsetta..
- Elinikäinen yksinäisyys, olosuhteiden vuoksi, tai omasta valinnasta aiheutua,- melkoisen vaikea on asettua sellaisen tilanteen arviointiin.
Lapsi jo eristäytyy muista, jos hän ei tunne olevansa hyväksytty. Jos hän vielä lisäksi joutuu kiusatuksi, on varma että hänellä on myöhemminkin varauksellinen suhtautuminen toisiin ihmisiin, onko se syy ns. erakoitua, jäädä elämän sivustaseuraajaksi, sekin on kai mahdollista, vaikka moni kasvaa noiden asioiden yli ja voi luoda normaalit suhteetkin.
Nuoruudessani mietin erästä vanhaa, yksinäistä naista, johon tutustuin, mutta joka pysytteli aina etäisenä, saavuttamattomana, vaikka oli minua kohtaan lämmin ihminen. Asui pienessä punaisessa mökissänsä yksin, syntymäkodissaan, ja hoiteli lehmäänsä ja lammaslaumaansa.
Ajatuksissani usein pyöri kysymys; miksi hän on yksin, mutta kysymään en rohjennut, ja niin hänenkin pitkiin yksinäisiin vuosiinsa johtaneet tapahtumat ovat arvailujen varassa.
Tiedätkö Sinä miksi ihminen valitsee yksinäisyyden, vai onko se valinta sittenkään?
Kyllä siihen joutuu!
Puolison kuoleman jälkeen minäkin jäin yksin.Näin jälkeenpäin tuntuu,että itse valitsin yksin olon?Olen päättänyt elää lasten jälkeen itsenäistä elämää.Tietty lapset kuuluvat jatkossakin elämääni,en vain kaipaa rinnalleni ketään.Olen yksin,mutta en yksinäinen.Aluksi ilo kuoli elämästä,pikkuhijaa löytyi pienen pieniä häivähdyksiä ilosta.Ehkä yksinäisyyden valinta tuntuu helpommalta,niin minun kohdallani ainekin.Nykyään ilonaiheet löytyvät arkipäivästäkin.
Aamulla jo yhden viestin kirjoitin, vaan kun ei lähtenyt, poistin ja yritän taas.
Tuttavani soitti, ihmetteli kuinka rohkenin kirjoittaa omista tunteistani, sillä hän tuntee minut. En voinut vastata muuta kuin sanomalla, ettei minulla ole mitään salattavaa, en häpeä kertoa olleeni rakastunut, en häpeä sanoa kuinka kova isku oli jäädä yksin, yhteisen vanhuuden kynnyksellä, yhteisten haaveiden ja unelmien kanssa. Minulle jäi elämä, hän menetti kaiken, ja minä kuitenkin surin hänenkin puolestaan, hullulta kuulostaa, mutta niin se oli.
-------Koko tähän aloitukseeni oli syynä erään ystäväni menetys, jonka aiheuttamaa yksinäisyyttä olen yrittänyt lievittää puhumalla ja kuuntelemalla.
Kohtalotoverilleni soitettuani eilen, sain kuulla masentuneen ihmisen puhetta, puhetta jossa kuulsi toivottomuus, katkeruus, tarpeettomuus ja taustalla vilahti viite itsetuhoisiin ajatuksiin.
Koska välimatkamme on pitkä, en voi mennä vierelle, ottaa kädestä ja kuunnella, joten aloin järjestelemään hänelle seuraa, ja sainkin ystävällisen ihmisen hänen luoksensa. Hänellä on aikaa viipyä hieman kauemminkin, ja olivatkin jo kaivanneet toisiansa, joten siellä uskon "ystävien" yhdessä purkavan surua ja muistoja.
Samalla tavalla tunnumme kaikki menetykseen suhtautuvan, se ei ole helposti yli käytävä pieni oja, se on joki joka tahtoo hukuttaa pyörteisiinsä, ellemme ajoissa löydä oksaa johon tarrata, kiveä jolle istahtaa ja tyyntä poukamaa jossa valo voittaa varjot.
Kiitos kannanotoistanne, paistakoon päivä päiviimme, kuivatkoon tuuli kyyneleemme ja antakoon elämä kyvyn nauttia siitä mitä meillä nyt on, täysin rinnoin.
Kirjar, olet ottanut vaikean aiheen käsiteltäväksi, onnittelen kuitenkin rohkeuttasi sekä tapaa käsitellä tätä aluetta!
Rakkaan poismeno on aina ankara isku, varsinkin äkillinen poismeno. Syntyy syyllisyyden tunteita, miksi sinä, miksen minä. Poislähtenyt voidaan kokea raukkamaiseksi pelkuriksi, jättää nyt toinen tällä tavoin ihan yksin. Tietysti tällainen asenne on absurdi mutta tunteita on vaikea kontrolloida.
Tämä on kuitenkin täysin luonnollista ja jopa tarpeellista. Tämä on osa surutyötä. Samankaltainen surutyö on tarpeellista myös useiden avioerojen kohdalla. Vastakkaista sukupuolta ei pysty eikä halua kokea mielenkiintoisena kohteena pariin kolmeen vuoteen. Oikeastaan vasta tämän jälkeen voi kysyä itseltään: elänkö vai olenko vain.
Tässä vaiheessa on asetettava kritteerit, mitä minun täytyy tehdä tai kokea tunteakseni eläväni. Tämä kriteeri on henkilökohtainen, tätä ei ulkopuolinen voi asettaa.
Nämä arvot ovat myös kulttuurisidonnaisia, pienen maalaiskylän sisäinen sosiaalinen kontrolli on paljon selvemmin osoitettavissa kuin kaupungissa asuvien kohdalla. Vielä nytkin on alueita, joilla susiparina asuminen pidetään luonnottomana kun taas kaupungeissa se on kohta yhtä yleinen kuin avioliitto. Ihmisten seksuaalisesti aktiivinen ikä on pidentynyt ja se tuo oman lisämausteensa keittoon alueilla, joilla lesken on vedettävä musta huivi päähänsä ja Siionin virret avonaisina kahvipöydässä.
Joillekin rakkaimman muisto on niin pyhä, ettei sen rinnalle mahdu enää uutta suhdetta, heidän kriteerinsä ovat toisenlaiset. Järjestöt, uskonnolliset yhteisöt tai yksilöharrastukset tyydyttävät, ei siitä voi moittia heitä.
Monen kohdalla tilanne ei vain ole tällainen.
Kuinkahan moni lakkaa elämästä sinä hetkenä, kun avio- tai avoliiton arki alkaa. Pelko tuomituksi tulemisesta liiton purkautuessa, kujanjuoksu hellan ja nyrkin välissä vain siksi, että mies pelkää menettävänsä kasvonsa, jos nainen lähtee. Molemmilla osapuolilla saattaa olla paineita pitää kasassa liitto, jossa kaksi ihmistä on todella yksin.
Tällä hetkellä useassa eläkeläisjärjestössa panostetaan voimakkaasti syystä tai toisesta yksin jäävien hyvinvoimiseen. Olen saanut niin paljon myönteistä palautetta tällaisiin ryhmiin
osallistuneilta, että uskallan suositella toimintaan tutustumista.