ja ajatukset kirkastuu. Mietin nyt, mitä syytä minulla on oikeasti kuvitella, että hän ikävöisi minua, eikä niitä syitä tosiaan ole. En edes tietäisi, vaikkei olisi enää hengissäkään. Hämmästyttää itseänikin, miten harhainen ihminen voi olla, vaikka samalla onkin koko ajan tiedostanut, että kyseessä on vain toiveajattelu. Toivo on aika erikoinen matkakumppani, sillä on oma tahto ja kangastukset kompassina.
Aurinko paistaa
Anonyymi-ap
13290
1Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi kulta rakas mussu, älä hylkää minua yksinäistä.
Paistaako se sun risukasaan?
Risukasaa ei ole enää, kaupungin väki haki sen pois.
Itse olen vain liian arka, ja välillä unohdan että olen liian vaikea ja hankala rakastettavaksi, ja alan haaveille asioista, jotka eivät voi toteutua. Mieheltä aralta, sivusta
Ujo poika! 😘
Olen ihan samassa tilanteessa kuin aloittaja.
Varmaan moni on, ihmettelee itsekseen miten tästä pääse yli tai ohi, etenkään jos ei halua.
Siinä se suurin ongelma onkin: kun ei todellisuudessa halua. Kaikesta ikävästä ja surumielisyydestä huolimatta ei vain halua unohtaa.
Anonyymi00005
Itse pidän tätä addiktiona: mikään ei tunnu yhtään hyvältä, ei lähellekään, joten sitä vain roikkuu odottamassa, että josko saisi uuden annoksen samaa tavaraa vielä joskus ja jostain. Eikä ole haluja raitistua, koska elämä näyttää ja tuntuu tylsältä siihen vuoristorataan verrattuna.
Minun tilanteeni taas on ihan erilainen. En ole ihminen, joka nauttii vuoristoradasta tai kärsii tylsyydestä - päinvastoin, tunnen oloni turvallisemmaksi elämän ollessa tasaista. Kaipaan vakautta. Omalla kohdallani kyse on asiasta, jota ei olla käsitelty loppuun. Se saa toivon pitämään itseään yllä viimeiseen asti. En halua unohtaa niin kauan kuin toivoa on, oli se toivon kipinä sitten kuinka pieni tahansa.
Anonyymi00005
Tuo on samaa, se että ainakin omasta mielestäni jotain jäi keskeneräiseksi, senkin takia siitä on vaikea irrottaa, vähän kuin olisi jäänyt jumiin menneisyyteen.
Minä pidän vuoristoradoista. Tunnepuolella en ehkä niin paljon, mutta kai se on niin, että jos jotain menee ylös, se tulee kyllä alas, eikä laskuja voi välttää. Ja kaipaan sitä euforista tunnetta, vaikkei sitä enää saisikaan kiinni.
Tiedän että hän välittää mutta ei tarpeeksi.
Niin, mäkin katsoin, että tiedän varsin hyvin mitä nuo kivet on... mm. No, jäädäämpähän ainakin apteekin logoon, jos ei tästä tule mitään... mitäköhän hemmettiä täällä tapahtuu...