oon sairastanu vaikeaa masennusta nyt n. 4 vuotta, välillä ollut psykoottisia jaksoja..
oon käyny terapiassa nyt pari vuotta säännöllisesti (pari kertaa viikossa) lisäks oon ollu tarkkailussa ja syöny useita eri lääkkeitä - tuloksetta...
no, viime lääkëyhdistelmä taisi vähän auttaa, kun nyt on sitten hirveä olo kun vähensin lääkkeitä.. vaikka vähensin erittäin hitaasti ja pienensin annoksen määrää.
lopetin noita lääkkeitä muutaman kuukauden sisällä, nykyään syön vain masennuslääkettä ja unilääkettä silloin tällöin, sekä rauhoittavaa aina tarvittaessa.
oon vasta 18 vuotias.. :(
ja sen jälkeen ku oon lopettanu ja vähentäny lääkkeitä, olosta on tullut kamala..
en arvosta itseäni yhtään, haukun itseni pienimmästä mahdollisesta syystä, vihaan ulkonäköäni (mutten jaksa tehdä sille mitään) olen älytön läski enkä ymmärrä miksi äitini jaksaa sanoa ettei minulla ole enää kuin luu ja nahka.. :( miksi hän valehtelee? kaikki katsoo mua niin halveksivasti, vihaavasti jne.. :( mulla ei oo itsekuria, poltan vieläkin ja syön epäterveellisesti.. en jaksa liikkuakaan paljon yhtään..
itsemurha pyörii mielessä päivittäin, se ei jätä rauhaan.. olen epävarma saisinko sen kaikilla lääkkeilläni tehtyä, pelkään että se epäonnistuisi.
saan kummallisia raivokohtauksia; kohteena on usein joko minä itseni tai poikaystäväni. silloin en edes näe eteeni vaan koko maailma on aivan mustaa, sitten huudan vaan ja revin itseäni, ja kohta ikään kuin "havahdun" toimintaani..
pelkään kokoajan jotain.. en tiedä mitä se joku on, mutta pelkään kuolemaa vaikka samalla myös toivon sitä..
näen painajaisia joka yö.. tunnen itseni laiskaksi idiootiksi enkä osaa mitään..
lisäksi hirveä olo taas ollut monta viikkoa eli päänsärkyä, heikotusta, oksetusta, muita outoja tuntemuksia. mitään ei pysty tekemään muuta kuin sisällä nyhjöttämään ja itkemään & raivoamaan. onko tällainen elämä enää elämisen arvoista???
en tiedä enää mitä tehdä..
luottamus psykologiin on mennyt jo ajat sitten, hänelle en voi puhua näistä asioista..
oon käyny terapiassa nyt pari vuotta säännöllisesti (pari kertaa viikossa) lisäks oon ollu tarkkailussa ja syöny useita eri lääkkeitä - tuloksetta...
no, viime lääkëyhdistelmä taisi vähän auttaa, kun nyt on sitten hirveä olo kun vähensin lääkkeitä.. vaikka vähensin erittäin hitaasti ja pienensin annoksen määrää.
lopetin noita lääkkeitä muutaman kuukauden sisällä, nykyään syön vain masennuslääkettä ja unilääkettä silloin tällöin, sekä rauhoittavaa aina tarvittaessa.
oon vasta 18 vuotias.. :(
ja sen jälkeen ku oon lopettanu ja vähentäny lääkkeitä, olosta on tullut kamala..
en arvosta itseäni yhtään, haukun itseni pienimmästä mahdollisesta syystä, vihaan ulkonäköäni (mutten jaksa tehdä sille mitään) olen älytön läski enkä ymmärrä miksi äitini jaksaa sanoa ettei minulla ole enää kuin luu ja nahka.. :( miksi hän valehtelee? kaikki katsoo mua niin halveksivasti, vihaavasti jne.. :( mulla ei oo itsekuria, poltan vieläkin ja syön epäterveellisesti.. en jaksa liikkuakaan paljon yhtään..
itsemurha pyörii mielessä päivittäin, se ei jätä rauhaan.. olen epävarma saisinko sen kaikilla lääkkeilläni tehtyä, pelkään että se epäonnistuisi.
saan kummallisia raivokohtauksia; kohteena on usein joko minä itseni tai poikaystäväni. silloin en edes näe eteeni vaan koko maailma on aivan mustaa, sitten huudan vaan ja revin itseäni, ja kohta ikään kuin "havahdun" toimintaani..
pelkään kokoajan jotain.. en tiedä mitä se joku on, mutta pelkään kuolemaa vaikka samalla myös toivon sitä..
näen painajaisia joka yö.. tunnen itseni laiskaksi idiootiksi enkä osaa mitään..
lisäksi hirveä olo taas ollut monta viikkoa eli päänsärkyä, heikotusta, oksetusta, muita outoja tuntemuksia. mitään ei pysty tekemään muuta kuin sisällä nyhjöttämään ja itkemään & raivoamaan. onko tällainen elämä enää elämisen arvoista???
en tiedä enää mitä tehdä..
luottamus psykologiin on mennyt jo ajat sitten, hänelle en voi puhua näistä asioista..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuli todella paha olo, kun luin viestisi. Olet nuori, sinulla on mahdollisuuksia elämässä vaikka kuinka paljon !! Sinulla on äiti ja poikaystävä... eikö heille voi avautua ? Mieti kuinka monet ovat yksin, eikä ketään kelle edes huutaa. Miksi olet masentunut ?
Heippa!
Ei tainnut olla kovin hyvä idea omin päin vähentää lääkitystä. Kyllä sinun pitäisi yrittää jaksaa löytää joku sellainen tukihenkilö, joka osaisi auttaa sinut pois tuosta tilanteesta. Paraneminen kyllä pitää lähteä sinusta itsestäsi... Yritä kertoa seuraavassa terapiassa, että haluat kokeiltavan jotain uutta ja et tunne saavasi apua nykyisellään.
Sinä oot niin syvällä tyytymättömyydessä itseen, itseinhossa ja itsepetoksessa että hirvittää. Varsinkin kun en voi mitenkään auttaa vaikka tahtoisinkin. Yrittäisit nyt edes vähän rehellisemmin ja ystävällisemmin suhtautua itseesi. En usko että sinulla on mitään syytä inhota itseäsi! Vaikeaa varmasti on, mutta se ei tee ihmisestä huonoa.
Terapiasta on apua, se mahdollisuus kannattaa käyttää, mutta se näkyy vasta siinä vaiheessa kun et enää sulkeudu itseinhoon vaan olet avoimemmin mukana terapiassa.
Vaihda terapeuttia mikäli se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Ole kuitenkin rehellinen kun arvioit terapeuttia. Kaikki se mitä et pidä totena ei välttämättä ole kuitenkaan valetta. Yritä kuunnella mitä sinulle sanotaan ja mieti sitä avoimesti. Osallistu itsekin avoimesti terapiaan. En minä tarkoita että kaikki muut tietävät kaiken sinusta paitsi sinä itse, mutta älä pidä kaikkea valeena mikä on ristiriidassa oman näkemyksesi kanssa. Älä sulkeudu omien tuntemuksiesi kanssa muiden ulottumattomiin, se on tärkeää.
Ja kyllä se elämä on elämisen arvoista. Nyt on erittäin vaikeaa, mutta älä anna sen lannistaa. Sinä oot niin nuori vielä että olen varma että kannattaa katsoa elämää eteenpäin. Ja koska olet nuori niin toisaalta sinuun kohdistuu paljon odotuksia, älä anna niidenkään lannistaa sinua! Elämässä saa edetä aivan omaan tahtiin!
Minullakin tuli ensin mieleen että etkö voi Puhua äidille tai poikaystävälle asioistasi/murheistasi....ymmärrän kuitenkin että välillä liian lähesille on vaikea puha(ehkä haluaa säästää heitä tai jotain)Psykologi voi taas tuntua turhan viralliselta ja asian "muka" tuntevalta....Oletko yrittänyt saada tukihenkilöä itsellesi?luulen että jonkin mielenterveys seuran tai esim seurakunnan kautta voisi kysellä