Meillä on noin 9 ja 1/2-vuotias asperger poika, joka on erityisluokalla, ns EVY-luokalla tavllisessa koulussa. Hän ei tiedä diagnoosiaan eikä tiedä olevansa erityisluokalla. Diagnoosin saimme, kun hän oli viisi- melkein kuusivuotias. Poika kyselee tavallista lasta huomattavasti vähemmän, joten asia ei vain ole tullut puheeksi.
Kun hän meni toiseen koulupiirin kouluun erityisluokalle eikä lähikouluun, mihin eskarikaverit menivät, hän oli vähän pahoillaan. Sanoin hänelle silloin, että Lastenlinnan lääkärit suosittelevat hänelle pientä luokkaa, ja kun oman alueen koulussa on niin paljon lapsia, että siellä kaikki luokat ovat isoja, niin hännen täytyy mennä toiseen kouluun. Hän tyytyi selitykseen eikä kysellyt sen enempää. Omituista on, ettei hän ole koskaan kysynyt: "Miksi me siellä Lastenlinnassa käymme?"
Hyvät asperger-ihmiset ja as-lasten vanhemmat, milloin te saitte tietää diagnoosistanne/kerroitte lapsellenne hänen diagnoosistaan? Entä, pitäisikö minun teidän mielestänne kertoa diagnoosista ja siitä, että poikani on erityisluokalla ennen kuin hän kuulee asian vahingossa ulkopuolisilta? Onko mielestänne diagnoosin tietämisestä hyötyä vai haittaa noin 10-vuotiaalle? Hän menee kolmannelle luokalle ja täyttää kymmenen vuotta ensi helmikuussa.
Kun hän meni toiseen koulupiirin kouluun erityisluokalle eikä lähikouluun, mihin eskarikaverit menivät, hän oli vähän pahoillaan. Sanoin hänelle silloin, että Lastenlinnan lääkärit suosittelevat hänelle pientä luokkaa, ja kun oman alueen koulussa on niin paljon lapsia, että siellä kaikki luokat ovat isoja, niin hännen täytyy mennä toiseen kouluun. Hän tyytyi selitykseen eikä kysellyt sen enempää. Omituista on, ettei hän ole koskaan kysynyt: "Miksi me siellä Lastenlinnassa käymme?"
Hyvät asperger-ihmiset ja as-lasten vanhemmat, milloin te saitte tietää diagnoosistanne/kerroitte lapsellenne hänen diagnoosistaan? Entä, pitäisikö minun teidän mielestänne kertoa diagnoosista ja siitä, että poikani on erityisluokalla ennen kuin hän kuulee asian vahingossa ulkopuolisilta? Onko mielestänne diagnoosin tietämisestä hyötyä vai haittaa noin 10-vuotiaalle? Hän menee kolmannelle luokalle ja täyttää kymmenen vuotta ensi helmikuussa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mielestäni kannattaa kertoa (tai pyytää poikaa hoitavaa lääkäriä tai psykologia kertomaan) mahdollisimman pian. Se taas, että miten asia kannattaa tuoda esille. Itse lähtisin ehkä jotenkin "oirelähtöisesti" kertomaan asiaa. Jotenkin tyyliin: "Sinulla on tällaisia ja tuollaisia ominaisuuksia, eikö niin. Joo. Tiesitkö, että sitä sanotaan aspergerin syndroomaksi?"
..tai tosiaan jutella tuosta asiasta lastasi hoitavan lääkärin/(neuro)psykologin kanssa.
Itse olen syntynyt 70-80 -lukujen vaihteen kieppeillä, silloinen diagnoosi oli lievä CP-vamman ataktinen muoto, ja vanhempani päättivät hyvää tarkoittaen olla kertomatta asiasta minulle. Tai jälkeenpäin äitini on sanonut, että sanoi minulle että minulla on ataksia, mutta ei sellainen 3-vuotiaalle paljon mitään sano...
En kysellyt asiasta, koska jotenkin "tiesin" olevani erilainen mutta se pelotti minua. Koulussa haukuttiin "vammaiseksi" ja pidettiin kummallisena, ja itse kehittelin pienessä päässäni kaikenlaisia teorioita siitä, kuinka olen ehkä oikeasti kehitysvammainen tai minulla on joku etenevä sairaus. Ajattelin, etten koskaan kasva samanlaiseksi kuin muut, en koskaan saa miesystävää, en edes pääse muuttamaan vanhempien luota pois.
Jos joku vähänkään hipaisi näitä asioita, sain suunnilleen raivarin, niin ahdistavia ne olivat.
Nuorena aikuisena aloin oireilla psyykkisesti ja lopulta uskaltauduin psykoterapiaan. Siellä käsittelin tätä erilaisuus-teemaa paljonkin, ja hurjan tsemppauksen voimalla uskalsin tilata ja lukea omat lääkärinlausunnot sekä käydä tutkimuksissa, joiden perusteella diagnosoitiin tarkkaavaisuushäiriö.
Neurologisen tason poikkeavuuteni ei siis hävinnyt mihinkään iän myötä, mutta asennoitumiseni sitä kohtaan on muuttunut valtavasti. Enää en tunne huonommuutta, vihaa enkä itsehalveksuntaa sanoessani, että kyllä, minulla on tosiaan lievä aivovaurio/aivotoiminnan poikkeavuus, joka vaikuttaa toimintaani. Olinhan sen syntyessä niin pieni, etten ole mitenkään voinut siihen itse vaikuttaa. Osittain se on varmaan jo geeneissäkin.
Sain taas pitkän läpätyksen aikaiseksi vastauksena yksinkertaiseen kysymykseen, mutta tiivistettynä:
jokainen lapsi on yksilö. Voihan olla joitakin, jotka elävät onnellisina ilman tietoisuutta diagnoosista, mutta uskoisin että viimeistään pian ne asiat alkavat mietityttää. Lapsesi säästyy paljolta ahdistukselta ja itsehalveksunnalta, jos joku aikuinen auttaa häntä ymmärtämään, että hän on erilainen ja omanlaisensa, muttei huonompi - että jotkut asiat ovat hänelle vaikeita mutta ettei se ole hänen syynsä, ja että hän on kuitenkin selviytymiskykyinen ja fiksu lapsi, joka voi oppia keinoja hallita näitä vaikeitakin alueita. Ja että häntä tuetaan ja autetaan, jos hän sitä tarvitsee.
Yleisellä tasolla (ei välttämättä vain aloittajaan viitaten): jos lapselle ei kerrota jotakin "ettei hän pahottaisi mieltään" piiloviestitään samalla, että hänen olisi syytä pahoittaa asiasta mielensä. Keskusteluun pitää vain varata aikaa ja rajutkin tunnereaktiot on uskallettava ottaa vastaan.
Onnea matkaan! :)
No itselle selvisi, että olen jotenkin erilainen jo varmaan 5 vuotiaana, mutta assi tuli selväksi 17 vuotiaana, joten vaikea sanoa, mutta luulen, että 15 vuotias saattaisi jo sulattaa ja ymmärtää assin.
En mä tiedä kyllä sanoa mitään tarkkaa.
kannata kertoa,ennen kuin jaksaa ymmärtää asian.
johtuu paljolti siitä, että poikani lastentarhanopettaja, jolla on itsellään dysfaatikko tyttö, ei ollut kertonut omalle lapselleen hänen diagnoosistaan. Lastentarhanopettaja oli sitä mieltä, että pienen lapsen ei pidä ajatella, että hänessä on jotain vikaa. Murrosikäiset, jotka muutenkin fundeeraavat paljon, ovat sitten eri asia.
Se, että panin poikani erityisluokalle, johtuu paljolti siitä, että hän seitsemän vuotiaana oli motoorisissa asioissa huomattavasti ikätovereistaan jäljessä. (Ajatella, hän joka käveli seitsemänkuisena!) Kärsin itse kouluikäisenä motorisesta kömpelyydestä. Olin toivoton käsitöissä ja jumpassa. Sain osakseni paljon haukkuja ja epäymmärrystä sekä kavereilta että opettajilta, minkä en toivonut toistuvan poikani kohdalla. Onneksi emme enää elä 1960-lukua!
Erityisluokalla opettaja ymmärtää poikani tilan ja osaa auttaa häntä. Poika ei kylläkään tarvitse lukuaineissa varsinaisesti erityisopetusta, hän tarvitsee vain pienen ryhmän ja ymmärtäväiset opettajat.