Olisiko näissä toteutuvia haaveita tai realismia?

Varmaan B mut en kyllä menis halailemaan ainakaan selvinpäin. 😅

G. katsomme, tunnistamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme, halaamme - - - > halaamme

D) Oikea ja syvä rakkaus – kerro rohkeasti toiselle omista ajatuksistasi, sillä hän odottaa sinun ottavan ensimmäisen askeleen.

D)

Meidän kohdalla (D katsomme toisiamme, tunnistamme – ei muuta) on jo toteutunut. Kovasti toivon, että nähtäis uudelleen, mutta en tiedä, miten se kohtaaminen etenisi. Halaaminen olis toivottua, jos se ei häntä ahdistaisi. En toki ole varma, onko uudelleen näkeminen edes hänen puolelta toivottua.

Kova ikävä on😔

C)
Täysin tilanteesta riippuen ja tilannetta lukien, että osaisiko jäädä juttelemaan.

C/D tapahtuikin välillämme.

B ja E sekoitus jollain tavalla.
(jonkun kohdalla D ja jonkun F)
Riippuu tietysti ihan siitä kuka tulee vastaan miten menisi.
Joku saisi kuulla rakkaudesta, mutta joku rumiakin sanoja.

Realistisesti se menee F
Haaveilla jos haluu B E

H. Katsomme molemmat puhelinta ....
... ..............................................................................................................
... ........................................................ tu maps
... ----------------------------------------------------------------------------
... .................. no niin
lähin hotelli on ...............................

Katsoisin häntä kuin vierasta ihmistä
koska olikin lyhyt mies.
Minua pidempänä tuijottaisiin pitkäänkin ...

Mutta kun se realismi on toi lyhyt niin en edes varmaan huomaisi vaikka kyseinen mies olis aivan vieressä ..

Pitkä nainen joka tykkää vain pitkistä miehistä

Näin pitkän ajan jälkeen se olisi varmaan vain ihmettelyä että tunnistaako edes oikein. Tuskin kumpikaan olisi niin rohkea että sanoisi jotain.

Lopputuloksena olisi hämmenyt epätietoisuus siitä, että kenet juuri äsken näin, vai olenko itse muuttunut liikaa. Pian kasvava epäily omaa ulkonäköä ja mielenterveyttä kohtaan alkaa ahdistaa. Unohdun tuijottamaan peilikuvaani Stokmannin vessaan, kunnes siivooja hätistelee ulos sieltä, viimeisestäkin turvapaikasta. Vessapaperi tarttuu tiukasti kengänpohjaan, mutta en kehtaa irrottaa sitä, teeskentelen etten huomaa, vaikka tunnen kuinka ihmiset tuijottavat. Kävelen hitaasti poispäin, ihan talon seinässä ja näyteikkunoissa kiinni, syvällä markiisien varjoissa, yritän sulautua. Lähisalessa on hiljaista mutta liian avaraa, hyllyt liian matalia, vieläkin joku katsoo jotain, vasta kylmähyllyjen luona tuntuu vähän paremmalta, viileys rentouttaa. Jotain täytyy ostaa, kun tänne tuli, ehkä maitoa? Vain yksi tölkki, en halua kassia. Sorrun taas ryyppäämään. Ensin ihan vain maun vuoksi rasvatonta maitoa, mutta muutamassa viikossa purkki vaihtuu Lidlin paksuun, ruotsalaiseen piimään. Jääkaappi täytyy tölkeistä, on tyhjiä, aloitettuja, puolitäysiä, kaikki sekaisin, ei järjestystä missään. Kappiin ei mahdu enää mitään muuta, eikä elämään. Pöytä ja keittiötasot hautautuvat haisevien, mutta huolellisesti huuhdeltujen piimäpurkkien alle. Kierrätys jää perikunnan vastuulle.