Edes yhden kerran elämässä, kokenut oikeasti sydänsurua? Silleen, että on hajonnut ihan totaalisesti. Silleen, ettei pysty olemaan edes itsensä kanssa, saati muiden. Tietääkö oikeasti kukaan teistä miltä särkynyt sydän tuntuu?
Onko kukaan teistä
Anonyymi-ap
29561
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Kyllä. Käytkö sitä nyt läpi? 🫂
Elän sitä aikaa parhaillaan. Mennyt jo muutama vuosi. Ei näy vielä loppua sille.
Valitettavasti tiedän.
Sydänsuruhan syntyy joko seurustelusuhteen päätyttyä (kun toinen osapuoli on sen päättänyt) tai sitten yksipuolisesta tai sellaiseksi muuttuneesta kaukoihastuksesta. Suru siitä, ettei mitään alkanutkaan. Pitäisin ensimmäistä pahempana sydänsuruna, koska on ollut rakkautta, joka on päättynyt. Jälkimmäinen sydänsuru on enemmän sitä, että suree, että oma mielikuva suhteesta ja molemminpuolisesta rakkaudesta ei toteutunut.
Liian moni on kokenut sen. Niin kuin minäkin. Sydän surut painaa kymmenenkin vuoden jälkeen vaikka kyseistä henkilöä ei halua. Mutta kaipuuksi jäi yhdessäolo ja miten turvallista ja ihanaa oli toisen henkilön kanssa. Samanlaista suhdetta en varmasti enää omassa elämässä saa.
Enhän minä mistään mitään tiedä, mutta en enää halua uudestaan tätä, vaikka aika helvetin kaunista onkin. En halua enää uudestaan mennä rikki. Kyllä se on jo nähty... :)
https://youtu.be/Ph1nLK4QeIs?si=mbXdu-F0G9XM-s3F
No huh.. <3
Harmi että oot tota mieltä.
Olen kokenut sen monta kertaa, kun sydän särkyy. Se voi tulla jonkin läheisen ihmisen kautta, johon olet luottanut tai jonka armoilla olet ollut. Lähiomaiset särkevät sydämiä. Lapset tuottaa huolta paljon. Ja kun tapaat "elämäsi rakkauden", hän ei tunne lainkaan samoin. Täytyy vaan edelleen muistuttaa itselleen, että asialle ei voi mitään. Varovaisemmaksi olen tullut. Ja sitten vähemmän mukava seuraus on ollut se, että kukaan ei nappaa. Joskus on harmittanut vähän jälkikäteen. Vaikka olen kuullut että korjaava kokemus pitää saada. Minulle se voi olla vaikka läheisten kanssa vietetty aika. Mutta koen siis yksinäisyyttä, vaikka olen jo tottunut tähän ja tarvitsen tilaa. Muutama viime vuosi on muuttanut minua, vanhentanut. Jotain reilu kymmenen vuotta sitten se kaikki kohdallani alkoi. Ja en ole monellakaan asialle mahtanut mitään, vaikka yrittänyt olen.
Voi mennä jopa loppuelämä surressa joko menetettyään suhdetta tai ei edes alkanutta suhdetta.
Jotkut neuvoivat et etäisyys olis hyvä keino muttei se pidä paikkaansa ihan kokonaan.
On totta ettet enään nää jos hänellä on joku rakkaus siellä kaukana,se taas hidastaa luopumista.
Minä toivon, että tulee päivä jolloin en reagoi enää näkemiseen. Että voin olla rennosti ja ei tule paniikkia enää. Pelkään, että hän nauttii reaktioistani. En pysty niitä häneltä peittämään. Olen tehnyt jo itseni tunnetuksi hänelle, liikaa luotin kun välitin. Tietää heikot kohtani ja on iskenyt niihin.
Onko sinulla etäisyyttä,paljon häneen ?
Muutama kilometri. Enkä rajoita elämääni tietoisesti jotain ihmistä välttelemällä. En halua paeta mitään asioita. Aina ne tilanteet pääsee kuitenkin yllättämään. Silloin huomaan sen tosiasian, että olen edelleen tunteissani kiinni hänessä. Olen jäänyt johonkin kuoppaan. Ei näitä voi oikein järjellä ratkaista, kun tuntuu että hän on just "se".
Kyllä olen kokenut, mutta se oli koira jonka menetin. En ole vieläkään toipunut.
Tulin surulliseksi kuin kaverini eivät olleenkaan oikeita kavereitani
Oon kokenut nuorena kun rakastuin väärään ihmiseen. Aika ei ollut silloin sopiva eikä sitä katsottu hyvällä. Rakastin vuosikaudet häntä. Enää en rakasta. Rakastin mutta päätin lopulta, että se oli väärin, koska tajusin, ettei siinä olis pystynyt edes lapsista haaveilla että sais oman lapsen joskus.
Ja muutenkin yhteiskunta ei ollu silloin samanlainen kuin nykyään jolloin se on hyväksytty ja jolloin ei tarvi piilossa olla kaapissa errei menetä työpaikkaa.
Voiko rakastua väärään ihmiseen? Eikö jokainen ole juuri siinä kohdassa elämää se oikea? Jotenkin itse ajattelen että tuollainen kokemus on jollain tavalla välttämätön. Kun kuitenkin on sellainen vetovoima, mille ei itse voi mitään. Silloin se on katsottava ja koettavaa, kunnes joskus hiipuu. Tietysti voi yrittää olla itse ruokkimatta niitä tunteita, utopistisilla odotuksilla toiselta. Mutta mielestäni tunteet eivät voi olla vääriä. Se miten niiden kanssa toimii, on ihan toinen asia. Tunteelliset ja ehkä vähän rikkinäiset ihmiset voivat joutua tahtomattaan tällaisiin tilanteisiin. Ja oppia tiettyä varovaisuutta niiden kautta, kuitenkaan yleistämällä, ettei toisenlaisiakin ja itselleen sopivampia ole ja paljon.
Ikäväpalsta on kevyin palsta. Ikävään sisältyy suomalaista nuoleva nuotti. Se on pellen ikävää, narrin joka nauraa itselleen. Sydäntä ei sellaisella ole.
Kyllä
Ei kukaan, et edes sinä, koska silloin on jo kuollut, kun oikeasti on sydän särkynyt.
Minä olen kokenut, koska olin aina ajatellut olevani yhdessä lasteni isän kanssa ja tietyistä syistä johtuen se ei ollut mahollista!
Ohi!
Kyllä tiedän. "Särkyneen sydämen syndrooma" voi olla vaarallinenkin tila. Minulle se tuli voimakkaasti. Itkin, ruokahalu meni. Tunsin voimakasta epätoivoa. Tunsin itseni vääranlaiseksi. Koin, että kaikki on mennyt totaalisesti pieleen. Pahimpana hetkenä meinasin hypätä parvekkeelta. Soitin parhaalle ystävälleni.
Jokainen kokee särkyneen sydämen omalla tavalla, miksi, miten ja milloin. Se ei ole kenekään muun ihmisen määriteltävissä tai yleistettävissä.
Exän kanssa ero vei kyllä elämältä pohjan aikoinaan.
Olen kokenut P- miehen vuoksi puolen vuoden suhteen jälkeen surun ja sydän meni rikki.
Mn tumma
5v suhde kariutui kerralla onneksi, voin hengittää.
Puoli vuotta tuskaista oli