Tarina meidän perheen talvesta 2025

Mistähän sitä alkaisi.
Oli talvi 2025 ja olimme muuttaneet uuteen kotiin. Viikot vierivät ja kaikki oli toistaiseksi hyvin, kunnes aloimme kokea ongelmia kotona: silmien kirvelyä ja ihon ärsytystä. Ongelmaa alettiin tutkia ja valkeni kamala totuus siitä, että talossa oli mittavat kosteusvauriot, ja terveystarkastajan kanssa samat asiat valkenivat entistä suuremmin päivänvaloon.
​Tästä alkoi tietysti kiistely ja hirveä kiire muuttaa uuteen kotiin, koska puoliso oli raskaana ja meillä oli 2v tytär myös talossa. Koin hirveää syyllisyyttä siitä, että toin perheeni taloon, jossa he olivat vaarassa. Talous oli tiukilla ja voimat olivat loppu, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tilata muuttopalvelu apuun. Muutto alkoi käynnistyä ja päivät menivät eteenpäin, kun uusi kotikin jo löytyi läheltä lapsuudenkotia, ja vähän alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Kunnes puoliso alkoi saada raskaudenaikaista vuotoa ja hakeutui sairaalaan useita kertoja muuton aikana, ja vielä silloinkin kun uudessa kodissa jo olimme. Vuoto rauhoittui ja pääsimme onneksi uuteen kotiin. Olin myös vanhassa talossamme vielä asuessamme luopunut vakituisesta työpaikastani parempien töiden ja palkan toivossa uuteen työhön. Sitten se iso alamäki alkoi 9.12.2025: puoliso joutui sairaalahoitoon ja alkoi näyttää pahasti siltä, että keskenmeno on tulossa. Noh, aloin epätoivoisesti etsiä 2v tyttärellemme päivähoitopaikkaa, ja ne olivat todella niukilla. Yritin samalla epätoivoisesti aina päästä töihin, kun suinkin pääsin tai sain tyttären hoitoon. Parin viikon päästä puoliso pääsi kotiin ja tilanne tuntui rauhoituneen, mutta muutamaa päivää myöhemmin homma räjähti käsiin. Hänet kiidätettiin taas sairaalaan ja hetkeä myöhemmin ambulanssilla Turun yliopistolliseen sairaalaan. Tämä oli itselleni muutenkin hankalassa tilanteessa järkytys, enkä voinut lähteä lapsen kanssa tueksi sinne, kun olisin aina halunnut. Tästä meni tovi ja sain vihdoin tyttärelleni päiväkotipaikan, ja sekin oli emotionaalisesti jännä ja raskas päivä, kun hänet ensikertaa jätin sinne, ja hurja helpotus, kun kaikki oli mennyt hakiessani kuin tanssi – hän ei ollut moksiskaan. Pääsin taas vihdoin käymään töissä, kun sain aina tyttären päiväkotiin, ja yritin käydä 100 km päässä aina Turussa, kun vain pystyin. Tästä meni taas tovi ja sairaalassa alkoi tilanne mennä todella vakavaksi. Vauvalla oli vasta ikää 22+4 vk ja jouduimme tekemään raskaita päätöksiä sen suhteen, mitä tehdään jos hän nyt syntyy. Ihan kuin kukaan haluaisi ajatella oman lapsensa kuolemaa, vaikka se oli sillä hetkellä raakaa todellisuutta sen suhteen mitä voi tapahtua. Tytär oli mummolassa ja elettiin monia unettomia öitä ajatuksen kanssa, kunnes saavutettiin päivä, jona kaikki tapahtui. 23+3 vk tyttäremme syntyi kaikkia odotuksia ja mahdollisuuksia vastaan, hän hengitti itse ja oli elossa, kun hänet sektiolla leikattiin. Sitä ei voi sanoin kuvailla, millainen tunnemyrsky se sillä hetkellä oli, mutta sydäntäni lämmitti tieto siitä, että hän elää. Päivät vierivät ja koska hän oli niin pieni, niin kuolemanriski oli läsnä koko ajan, ja oli paljon asioita jotka voivat mennä vielä pieleen, ja näitä tulikin. Lääkärit taistelivat hengityksen kanssa ja tilanteita tuli, kun häntä jouduttiin elvyttämään. Lopulta taisteltiin pitkään ja hartaasti, että hänet saatiin hengityskoneeseen. Tilanne alkoi vähän tasaantua, ja töistä painostus oli ilmeistä, että milloin palaan. 2v tyttäreni myös tarvitsi minua kotona, ja oli hirveää jättää puoliso yksin ja koittaa olla joka paikassa samaan aikaan. Tästä huolimatta keräsin viimeiset sisuni ja jaksamiseni rippeet ja yritin pyörittää arkea ja töissäkäymistä samalla, kun olin Turun päähän tukena. Tätä meni jonkun aikaa ja lopulta olin niin huonossa kunnossa, että en enää jaksanut, olin aivan loppu. Elettiin jo tammikuuta ja 20. pv yritin hakeutua työterveyteen ja saada apua. No kappas, en ollut muka listoilla ja olisin itse joutunut maksamaan. No menin sitten julkiselle ja sieltä heitettiin vain sairauslomaa tilanteen takia. Tunnollisesti painoin vielä seuraavat kaksi päivää töitä, vaikka olin aivan loppu, ja ilmoitin näin työpaikkani esimiehelle:
​Nyt on saavutettu se piste, että olen aivan loppu ja jään perjantaista muutamaksi viikoksi nyt ainakin pois, ja siitä lääkärintodistus on.
Se, että meillä on 24 vk keskonen Turussa, 480 g painoinen tyttö joka taistelee hengestään hengityskoneessa, ja muutenkin että olen toista tytärtäni juossut päivähoidosta ja välillä Turkuun olemaan tukena ja paikalla, koska minua tarvitaan.
Kirjaimellisesti vaikka menen yleensä vaikka läpi harmaan kiven, mutta nämä muutaman tunnin jatkuvat yöunet ja jatkuva kiire ja hätä ajavat aivan loppuun ja nurin oman korttitalon.
Olen koittanut nyt antaa itsestäni tän kaiken keskellä kaiken irti, mut nyt ei vaan enää pysty.
​Minä mieluusti puhuisin sinun kanssasi puhelimessa vielä asian halki, kun vain ehdit soittelemaan.
​Tähän ei koskaan tullut vastausta ja sain viikkoa myöhemmin potkut hiljaisuuden jälkeen vaikka tein kaikkeni....