Olen käynyt viime vuosina eräissä paikoissa, joissa saan apua ja tukea. Olen huomannut itsessäni ilmiön, jota on vähän vaikea selittää. Tässä on ehkä jotain samaa ajatusta kuin Tukholman syndroomassa, sillä erotuksella, että en kiinny mihinkään uhkaavaan, vaan päinvastoin kiinnyn ja jopa ihastun ihmisiin, jotka on mulle turvallisia, kuuntelee ja kohtaa aidosti. Se tunne, että joku oikeasti näkee mut ja välittää, tuntuu tosi voimakkaalta ja jää helposti mieleeni pyörimään. Välillä mietin, onko kyse enemmän yksinäisyydestä vai jostain syvemmästä, kaipuusta tulla kohdatuksi ja lähelle jotakuta, edes hetkeksi. Olen mies ja aika yksin näiden ajatusten kanssa, niin kiinnostaisi kuulla, herättääkö tämä muissa mitään ajatuksia? Kaikki saa vasta, jos haluaa.
Yksinäiseltä mieheltä
Yksinäiseltä mieheltä
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eiköhän tuo ole aika luonnollista jos huomiota ei muutoin elämässä saa. On meitä muitakin, itseäni ei ole kukaan koskettanutkaan varmaan yli kymmeneen vuoteen. Jos ei esim. sairaanhoitajaa lasketa. Jopa tikkien poisto tai hampaan repiminen tuntuu lämpimältä kun tarpeeksi kauan on ilman mitään.
Ihan normaalia muutoin yksinäiselle ihmiselle. Pieni ystävällisyys ja huomio voi saavuttaa suunnattomat mittasuhteet niiden elämässä keillä on pahoja puutoksia. Jäitä hattuun. Toivon että saat tulevassa kyllin hyvin huomiota niin että mittasuhteet normalisoituivat. Jos ei niin tervetuloa omituisten otusten kerhoon.