Miksi mies kohtelit minua niin?

Usein toivon, etten olisi tänne syntynyt edes. Et tiedä kuinka vaikea elämän alku minulla oli. Kaikki jotka minusta ovat välittäneet, ovat jo lähteneet täältä pois. Ensimmäisenä isäni, joka suojeli minua kahdelta tyhmältä kanalta, jonka kanssa sain elää. Lapsuuteni oli sadistinen ja loppui varhain.

Miesystävät ei ollut terveellistä seuraa, sadistisia, koska en osannut tunnistaa heitä. Minähän se epäonnistunut olin, ei sadistinen perheeni. Niin uskoin. Mutta kaiken huippu oli kun tapasin parikymppisenä sen psykon ja se ei ole vieläkään minua jättänyt rauhaan. Eikö sinulla ole lainkaan empatian tunteita olemassa, vaikka tiedät tämänkin?

Rakastuin sinuun, kun koin sinut turvalliseksi, pehmeä-ääniseksi nallekarhuksi. Mutta pahin sadisti olitkin sinä. Annoin sinun nöyryyttää ja häpäistä itseäni, koska todella rakastin. Minua nöyryytettiin ja häpäistiin jo pikkulapsena ja mustamaalattiin kaikille sukulaisille vähän isompana. Kulissit kunnossa, virnistelivät ja mielistelivät ulospäin, olivat niitä "hyviä" ihmisiä. Kotona haukuttiin kaikki. Ja kaikki viha ja turhautuminen purettiin minuun. Se fyysinen ja henkinen väkivalta todella jätti jäljet. Ei minulla ollut mitään lohtua, eikä turvaa.

Olin alistettu, onneton ihminen. Isä olisi toivonut, että minusta olisi tullut onnellinen. En ole vieläkään saanut rauhaa. Joka aamu alkaa itkulla, että miksi tänne herään. Kukaan ei oikeasti välitä, paitsi lapset ja lapsenlapsi.

Mitään miesystävää en halua (kamuja on). Koska en jaksaisi, enkä osaisi enää rakastua. Elämän energiat poltin jo kauan sitten. Joskus vielä jaksoin. Ylläpidin ystävyyssuhteita ja oli hauskaakin. Tein paljon töitä. Nyt olen aivan loppu, enkä osaa keksiä enää, miten saisin elämänhalun takaisin.

Tavallaan se valtava elämänpalo on siellä jossain olemassa, myös mutta olen vaan ihan liian väsynyt kaikkeen. Ja liian yksin. Kavereita olisi, mutta eivät he kuuntele minua, vaan puhuvat päälle ja keskeyttävät. Sen vuoksi on ollut helpompi vetäytyä yksinäisyyteen.