Itäauton Saaga

Kaukana hallin takana, betoninharmaan taivaan alla, seisoi vanha Škoda kuin neuvostoajan muistomerkki.
Sen lokasuojissa kukki ruoste kuin syysrutto, ja takakontissa helisi tyhjä kahvipurkki kuin kansanlaulu.
Kylän kääkkä, Jore, kutsui autoa nimellä Toveri Salama, vaikka se ei ollut käynnistynyt kunnolla sitten vuoden 2009.

Kommuunin pihassa haisi märkä halko, diesel ja kaali.
Politrukki Pentti seisoi villakangastakissaan ja julisti:

“Tulevaisuus kuuluu sähkölle!
Työläinen ei tarvitse bensaa, työläinen tarvitsee suunnitelmatalouden akun!”

Silloin pihaan kaartoi uusi Škoda Enyaq, hiljainen kuin puoluekokouksen salattu pöytäkirja.
Kääkkä teki ristinmerkin.

“Ei kuulu moottorin ääntä.
Siinä on varmasti lännen vakooja sisällä.”

Politrukki nyökkäsi vakavasti ja koputti sähkö-Škodan konepeltiä kuin tarkastaen ideologista puhtautta.

“Akku on kollektiivinen”, hän sanoi.
“Kaikki lataavat, mutta kukaan ei omista sähköä.”

Kommuuni taputti.

Mutta talvi tuli.
Pirkanmaan pakkanen puri kuin verottaja.
Latausasema jäätyi.
Sähkö-Škoda seisoi pihassa liikkumatta, näyttäen lähinnä mikroaaltouunilta jonka sielu oli poistunut.

Vanha ruosteinen Škoda sen sijaan hörähti käyntiin kolmannella yrityksellä, sylki sinistä savua taivaalle ja lähti matelemaan kohti kyläkauppaa.

Kääkkä nauroi niin että tekohampaat kalisivat.

“Siinä näet, Pentti!
Kapitalismi loppuu, mutta vanha Škoda ei koskaan!”

Politrukki jäi lumeen seisomaan, johto kädessään kuin ideologia ilman pistorasiaa.

Ja kommuunin yllä leijui hiljainen totuus:

Jos auto käynnistyy talvella, se on jo melkein vallankumous.