Miksi me täällä surkuttelemme menetettyjä ihmissuhteita, suhteita joita toivoisimme vasta alkavaksi? Miten me kaikki saisimme kerättyä rohkeutta ottaa yhteyttä siihen jota eniten kaipaamme/haluamme elämäämme? Täällä notkumisella ei voi mitään saavuttaa, ja mitä oikeasti voisimme menettää kertomalla tunteemme avoimesti ja rehellisesti suoraan sille "jollekin"? AIKA LOPPUU KESKEN! Vaikka sitä olisi jäljellä 50 vuotta, eikö ole julmaa tuhlata yhtäkään päivää vain pelkkään haikailuun? Kun sen voisi rakkaansa kanssa viettää, jos olisi rohkeutta tehdä aloite? Ja täällä mä kirjotan tätä valitusvirttä ja koitan saada ihmisiä rohkaistumaan kun itse olen niin arka etten kuitenkaan tee mitään ja jään riutumaan tähän. TURHAUTTAVAA!
Miksi me kaikki?!
Minäkin onneton
4778
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
olla voi. Mutta ku ollaan suomalaisia poroja ja kyräillään vaan täällä omissa unelmamaailmoissa eikä kukaan uskalla tehä mitään. Ja näköjään jos joku jotain yrittää, saa palkakseen pahan mielen...
Pahan mielen totta kai...
Ihastuin palavasti erääseen poikaan. Ajattelin häntä päivät ja yöt ja pelkäsin, että, mitä jos jompikumpi meistä kuolee? Niinpä, pitkä harkinnan jälkeen, päätin, että mun on pakko tehdä jotain, koska jos en tee mitään, en koskaan anna sitä itselleni anteeksi.
Niinpä sitten eräänä iltana otin härkää sarvista ja viestitin hänelle, voisimmeko joskus tavata...Hän vastasi, että onkin varattu....
Se siis siitä. Kerrankin kun minä, joka on todella ujo, uskallan tehdä jotakin, niin sitten käy näin!!!? Ei voi olla totta. Elämä menee tällä hetkellä niin päin helvettiä...mutta silti en aio lannistua...Elämä jatkuu, vaikka nyt onkin niin toivoton olo, että tekis mieli kuolla, mutta ainakin voin olla ylpeä siitä, että yritin. Voin ajatella, että jos ihastus olisi kuollut, en olisi koskaan voinut antaa itselleni anteeksi sitä, etten kertonut hänelle tunteitani.
Uskaltakaa yrittää. Aina ei kuitenkaan voi voittaa... Ehkä elämä hymyilee mullekin joskus...nyt edessä on vaan pitkä ja kivinen alamäki.
, päinvastoin, edessäsi on pelkkää ylämäkeä, sillä sinun kaltaiset rohkeat eivät saa kuolla sukupuuttoon. Mitä tästä muuten tulisi? Uutta putkeen vaan!
Ehkä se ylämäki sieltä joskus tulee vastaan.=)
Olkaa muutkin oikeasti rohkeita. Itse olen melko ujo, enkä koskaan, ikinä ole ottanut mikäänlaista yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen...mutta jotenkin vaan tajusin sen, että elämä on lyhyt, eikä sen saa antaa valua hukkaan. Ajattelin, että mitä, jos emme enää koskaan näkisikään ja itse vain itkisin yksikseni huoneessani sitä, kun en uskaltanut kertoa sinulle tunteistani.
Ja sitten, eräänä päivänä, sain rohkeutta kertoa sinulle kaiken sen...Se oli niin mahtava tunne, kun tajusin, että tein sen, uskalsin, pystyin. Se, mitä sain vastukseksi, sai minut todella sekaisin ja yritän vieläkin selvitellä ajatuksiani...Mutta olen todellakin ylpeä siitä, että uskalsin kertoa.
Pelkään vaan sitä, että joudun kohtaamaan sinut vielä monta kerta...Mutta olen päättänyt, että aion vain iloisesti hymyillen mennä ohitsesi ja tervehtiä, enkä aio näyttää, että sait minut totaalisesti sekaisin.
Olkaa rohkeita!!!!!!