Alla tarina. Miten on kuuluuko siellä Rautavaarassa tutulle?
Olipa kerran kunta nimeltä Pikkupahna. Sellainen paikka, jossa kunnan rajakyltin jälkeen loppui kiire mutta alkoi kyräily. Kylä kökötti keskellä metsää kuin unohtunut hiekkakakku sadevesiämpärin vieressä — vähän lysähtäneenä, mutta omasta mielestään edelleen palkintotason taideteoksena.
Keskellä kylää oli vanha hiekkalaatikko. Se oli nähnyt enemmän draamaa kuin yksikään saippuasarja. Siellä oli aikanaan opeteltu jakamaan lapioita, mutta aikuisina samat ihmiset vartioivat omaa hiekkakasaansa kuin nälkäinen lokki viimeistä muikkua torilla.
Ja voi hyvä tavaton sitä irvistelyn määrää.
Pikkupahnassa ihmiset eivät tervehtineet toisiaan. He mittailivat. Jokainen katse oli kuin kylmä lihapulla otsaan.
— Jaa sinäkin olet liikkeellä… keskellä päivää…
— Etkö ole töissä?
— Vai oletko niitä “etätyöläisiä”…
Kaupan kassajonossa tunnelma oli kuin panttivankineuvotteluissa.
Yksi osti uuden lumikolan, ja siitä riitti puhetta kahdeksi viikoksi.
— Kyllä nyt on herralla leveä kola.
— Tuollaisella kolalla työnnetään jo egoakin.
— Varmaan kunnan piikkiin ostettu.
Ja mitä enemmän ihmisillä oli omia murheita, sitä innokkaammin he kaivoivat naapurin hiekkakakkuja nurin.
Se oli koko kylän yhteinen liikuntamuoto.
Kunnanvirastolla virkaatekevät yrittivät pitää pakettia kasassa purukumilla, kahvilla ja hiljaisella toivolla siitä, ettei kukaan taas soittaisi valittaakseen “epäilyttävän vinoon auratusta lumipenkan kulmasta”.
Mutta kuntalaiset olivat kuin sokerihumalaiset tarhalaiset hiekkalaatikolla.
Jos joku sai uuden työtuolin kunnantalolle, kylällä puhuttiin jo vallankaappauksesta.
— Minä kuulin että siinä tuolissa on ristiseläntuki.
— RISTISELÄNTUKI?!
— Kyllä nyt verorahoilla lorditellaan.
Erityisen suosittua oli juoruilu. Pikkupahnassa juoru levisi nopeammin kuin ripuli huoltoaseman nakkikioskilla.
Yksi sanoi:
— Minä en nyt väitä mitään…
Ja viiden minuutin päästä puolet kylästä uskoi kunnaninsinöörin piilottavan kultaharkkoja kirjaston kellariin.
Kylän kahvihuoneissa puhistiin niin paljon, että ilmanpaine vaihteli.
Kukaan ei tiennyt mistä oli vihainen, mutta vihainen piti olla. Se oli melkein harrastus. Jos joku oli tyytyväinen elämäänsä, sitä katsottiin epäluuloisesti.
— Mikäs tuolla nyt noin leveästi naurattaa?
— Jotain sillä on varmasti salattavaa.
Vanha Eemeli istui edelleen hiekkalaatikon laidalla termospullonsa kanssa. Hän näytti siltä kuin olisi syntynyt villasukat jalassa ja kuollut joskus tulevaisuudessa kahvikuppi kädessä.
Eräänä iltana hän katseli kyläläisiä, jotka riitelivät kunnantalon uuden hiekkalaatikon reunalaudoista kuin ne olisi veistetty pyhästä tammesta.
Sitten hän tokaisi:
— Te olette kuin aikuisia ihmisiä lasten synttäreillä ilman kakkua.
Kukaan ei ymmärtänyt heti, mutta loukkaantui silti varmuuden vuoksi.
Sitten tuli suuri romahdus.
Ei mikään dramaattinen maailmanloppu.
Vaan sellainen suomalainen versio:
väsyminen.
Virkaatekevät väsyivät ensimmäisinä.
He väsyivät siihen, että jokainen auraus oli salaliitto, jokainen kahvitauko valtionpetos ja jokainen väärin pysäköity traktori “järjestelmällistä vallankäyttöä”.
Niinpä eräänä maanantaina kunnantalon oveen ilmestyi lappu:
“Kaikki hommat kiertoon. Onnea matkaan.”
Ja voi pyhä hiekkalapio sitä näkyä.
Kylän kovin huutaja laitettiin vastaamaan puhelimeen.
Kolmannen “MINUN VERORAHOILLANI” -huudon kohdalla mies alkoi hengittää paperipussiin.
Se nainen, joka oli vuosia valittanut ettei “kunnan työntekijät tee mitään”, joutui selvittämään vesivuotoa pakkasaamuna kontaten loskassa kuin märkä mäyräkoira.
Kolmen tunnin jälkeen hän halasi kahvinkeitintä ja pyysi sitä anteeksi.
Yksi ukko taas sai tehtäväkseen hiekoittaa tiet.
Silloin hän ymmärsi ensimmäistä kertaa elämässään, ettei sora leviä telepatialla.
Pikkuhiljaa kylä muuttui.
Ei paremmaksi.
Mutta rehellisemmäksi.
Ihmiset alkoivat nähdä toisensa ilman sitä jatkuvaa hiekkalaatikkohelvettiä silmissä.
He ymmärsivät, että kaikki olivat vähän väsyneitä, vähän kateellisia ja vähän hukassa kuin lapaset huhtikuussa.
Eräänä iltana viimeinen työntekijä sammutti kunnantalon valot.
Naks.
Kylä pimeni hitaasti kuin vanha tanssilava sateessa.
Kaikki seisoivat torilla hiljaa ja tuijottivat toisiaan pitkään.
Ei enää juoruja.
Ei irvistelyä.
Ei syyttelyä.
Vain joukko ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat viimein tajunneet istuneensa vuosikausia samassa hiekkalaatikossa heittelemässä toistensa kakkuja pitkin seiniä.
Sitten joku rikkoi hiljaisuuden:
— Kuulkaas… kuka muuten paskansi viime kesänä sinne leikkikentän ämpäriin?
Eemeli hörppäsi kahvia.
— Se oli supikoira.
Pitkä hiljaisuus.
— Eemeli… siinä ämpärissä oli tupakantumppeja.
Eemeli nyökkäsi hitaasti.
— Kova stressi sillä supikoiralla sitten ollut.
Olipa kerran kunta nimeltä Pikkupahna. Sellainen paikka, jossa kunnan rajakyltin jälkeen loppui kiire mutta alkoi kyräily. Kylä kökötti keskellä metsää kuin unohtunut hiekkakakku sadevesiämpärin vieressä — vähän lysähtäneenä, mutta omasta mielestään edelleen palkintotason taideteoksena.
Keskellä kylää oli vanha hiekkalaatikko. Se oli nähnyt enemmän draamaa kuin yksikään saippuasarja. Siellä oli aikanaan opeteltu jakamaan lapioita, mutta aikuisina samat ihmiset vartioivat omaa hiekkakasaansa kuin nälkäinen lokki viimeistä muikkua torilla.
Ja voi hyvä tavaton sitä irvistelyn määrää.
Pikkupahnassa ihmiset eivät tervehtineet toisiaan. He mittailivat. Jokainen katse oli kuin kylmä lihapulla otsaan.
— Jaa sinäkin olet liikkeellä… keskellä päivää…
— Etkö ole töissä?
— Vai oletko niitä “etätyöläisiä”…
Kaupan kassajonossa tunnelma oli kuin panttivankineuvotteluissa.
Yksi osti uuden lumikolan, ja siitä riitti puhetta kahdeksi viikoksi.
— Kyllä nyt on herralla leveä kola.
— Tuollaisella kolalla työnnetään jo egoakin.
— Varmaan kunnan piikkiin ostettu.
Ja mitä enemmän ihmisillä oli omia murheita, sitä innokkaammin he kaivoivat naapurin hiekkakakkuja nurin.
Se oli koko kylän yhteinen liikuntamuoto.
Kunnanvirastolla virkaatekevät yrittivät pitää pakettia kasassa purukumilla, kahvilla ja hiljaisella toivolla siitä, ettei kukaan taas soittaisi valittaakseen “epäilyttävän vinoon auratusta lumipenkan kulmasta”.
Mutta kuntalaiset olivat kuin sokerihumalaiset tarhalaiset hiekkalaatikolla.
Jos joku sai uuden työtuolin kunnantalolle, kylällä puhuttiin jo vallankaappauksesta.
— Minä kuulin että siinä tuolissa on ristiseläntuki.
— RISTISELÄNTUKI?!
— Kyllä nyt verorahoilla lorditellaan.
Erityisen suosittua oli juoruilu. Pikkupahnassa juoru levisi nopeammin kuin ripuli huoltoaseman nakkikioskilla.
Yksi sanoi:
— Minä en nyt väitä mitään…
Ja viiden minuutin päästä puolet kylästä uskoi kunnaninsinöörin piilottavan kultaharkkoja kirjaston kellariin.
Kylän kahvihuoneissa puhistiin niin paljon, että ilmanpaine vaihteli.
Kukaan ei tiennyt mistä oli vihainen, mutta vihainen piti olla. Se oli melkein harrastus. Jos joku oli tyytyväinen elämäänsä, sitä katsottiin epäluuloisesti.
— Mikäs tuolla nyt noin leveästi naurattaa?
— Jotain sillä on varmasti salattavaa.
Vanha Eemeli istui edelleen hiekkalaatikon laidalla termospullonsa kanssa. Hän näytti siltä kuin olisi syntynyt villasukat jalassa ja kuollut joskus tulevaisuudessa kahvikuppi kädessä.
Eräänä iltana hän katseli kyläläisiä, jotka riitelivät kunnantalon uuden hiekkalaatikon reunalaudoista kuin ne olisi veistetty pyhästä tammesta.
Sitten hän tokaisi:
— Te olette kuin aikuisia ihmisiä lasten synttäreillä ilman kakkua.
Kukaan ei ymmärtänyt heti, mutta loukkaantui silti varmuuden vuoksi.
Sitten tuli suuri romahdus.
Ei mikään dramaattinen maailmanloppu.
Vaan sellainen suomalainen versio:
väsyminen.
Virkaatekevät väsyivät ensimmäisinä.
He väsyivät siihen, että jokainen auraus oli salaliitto, jokainen kahvitauko valtionpetos ja jokainen väärin pysäköity traktori “järjestelmällistä vallankäyttöä”.
Niinpä eräänä maanantaina kunnantalon oveen ilmestyi lappu:
“Kaikki hommat kiertoon. Onnea matkaan.”
Ja voi pyhä hiekkalapio sitä näkyä.
Kylän kovin huutaja laitettiin vastaamaan puhelimeen.
Kolmannen “MINUN VERORAHOILLANI” -huudon kohdalla mies alkoi hengittää paperipussiin.
Se nainen, joka oli vuosia valittanut ettei “kunnan työntekijät tee mitään”, joutui selvittämään vesivuotoa pakkasaamuna kontaten loskassa kuin märkä mäyräkoira.
Kolmen tunnin jälkeen hän halasi kahvinkeitintä ja pyysi sitä anteeksi.
Yksi ukko taas sai tehtäväkseen hiekoittaa tiet.
Silloin hän ymmärsi ensimmäistä kertaa elämässään, ettei sora leviä telepatialla.
Pikkuhiljaa kylä muuttui.
Ei paremmaksi.
Mutta rehellisemmäksi.
Ihmiset alkoivat nähdä toisensa ilman sitä jatkuvaa hiekkalaatikkohelvettiä silmissä.
He ymmärsivät, että kaikki olivat vähän väsyneitä, vähän kateellisia ja vähän hukassa kuin lapaset huhtikuussa.
Eräänä iltana viimeinen työntekijä sammutti kunnantalon valot.
Naks.
Kylä pimeni hitaasti kuin vanha tanssilava sateessa.
Kaikki seisoivat torilla hiljaa ja tuijottivat toisiaan pitkään.
Ei enää juoruja.
Ei irvistelyä.
Ei syyttelyä.
Vain joukko ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat viimein tajunneet istuneensa vuosikausia samassa hiekkalaatikossa heittelemässä toistensa kakkuja pitkin seiniä.
Sitten joku rikkoi hiljaisuuden:
— Kuulkaas… kuka muuten paskansi viime kesänä sinne leikkikentän ämpäriin?
Eemeli hörppäsi kahvia.
— Se oli supikoira.
Pitkä hiljaisuus.
— Eemeli… siinä ämpärissä oli tupakantumppeja.
Eemeli nyökkäsi hitaasti.
— Kova stressi sillä supikoiralla sitten ollut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.