Toivon todella

Hänenhän piti muuttaa ihan muualle!

olen vaan niin vtun rikki. ihan oikeasti jos näen mun kolmekymppiset niin se on ihme. en tiedä pystyykö kukaan auttamaan mua sillain oikeesti. lohduttamaan mua. olen jo nyt lisäajalla ja pitäisi vaan jatkaa kovempaa. mennä eteenpäin sitä ne kaikki hokee mukaan lukien eksäni. paine päässäni kasvaa jokaisena päivänä ja huomaan käyttäytyväni yhä epämääräisemmin. en halua ystävystyä en halua suhdetta en halua tehdä melkein mitään. paitsi yksin jotain tuttua jokantuo turvaa. tuntuu että johonkin uuteen ihmiseen läheisempi tutustuminen saa aikaan sätkyjä jo nyt. jos näen naapureita rappukäytävässä säikähdän fyysisesti. ulkona pystyn toimimaan kuulokkeiden voimin muuten voin pahoin enkä halua kontaktia ihmisiin kaupoissa tai muissa mahdollisissa sosiaalisissa tilanteissa. päiväkodissa ja näissä koitan aktivoitua ja olla ns auki. tuntuu että siellä mut on hyväksytty jo outona hiipparina. ehkäpä tossa lähiostarillakin mutta silti sisäinen maailmani on kaaos. en muista paljoakaan entisestä elämästäni. paitsi kaikki huonot hetket ne jäävät aina hautumaan tajuntaani. en osaa tai kykene päästämään irti. en kykene vapautumaan missään muualla kuin omassa himassa ilman että mahdollinrn kumppani on kotona. eksän kanssa esitin vaikka rakastin. ei ymmärtänyt mua ikinä. piti taakkana ja ihmisenä joka ei kunnioita vaikka kunnioitin työntekoa mutta hän ei ikinä ymmärtänyt miten rikkinäinen ihminen olin jo vuonna 2016. olin lähellä luovuttaa silloin. kaikki tuo taakka ja sekoilu jo niiltä vuosilta kannan mukanani. takki on aivan tyhjä. ainoa asia mihin haluan keskittyä on äitiys ja oma soppi missä voin olla yksin ja rauhassa. kaikkialla muualla kytätään oudolla tavalla tai sitten ei. se kun voi olla mun kohdalla päänsisäistä mutta sehän tästä elämästä kauheaa tekeekin. olen ollut tälläinen ehkä itseasiassa niin kauan kun muistan:( eli siis lapsesta asti. pelkäsin lapsena suunnilleen kaikkea xd etenkin itseäni xd nykyään pelkään yli kaiken mitä jos lapsilleni tulee tämä ja tämä sairaus sitten googlettelen tai mitä jos ei heitäkään hyväksytä ja kiusataan ?? en kestä tätä :( miten voisin pitää ikinä puolia kun en osaa omiakaan pitää :( ihmissuhteet karkaa käsistä en osaa sanoa oikeita sanoja ikinä olen ristiriitaisuuden perikuva. lapsuus oli mun silmissä kaikkea muuta kun terve. koen että aukkoja oli joka suuntaan ja välit perheeseen olivat etäiset hyvin nuoresta päälimmäisenä oli se olo että olen yksin. yksin. aina. ikuisesti. tein lapset. olin heidän kanssa alusta asti yksin. lapset jo päiväkoti ikäisiä ero tuli muutama vuosi sitten. olin pienen vauvan kanssa kun lähdin. olen jotenkin sinnitellyt. kaikki kipeät päivät oma hyvinvointi vaakalaudalla ja täysin etäisenä muusta maailmasta jossa muut riehuvat ja koittavat jotain mistä en tiedä mitään :( en tiedä oikeastaan muuta kuin sen että olemme edelleen hengissä ja ihan hyvin voivia silti tuntuu että olen hukassa etten kehtaa edes kotiini ketään päästää :( mulla on vaan kokoajan kummallinen olo vaikkakin nyt just esim ihan rauhallinen. mutta just se kun olen aina yksin! olen 10v ajan eristäytynyt aivan älyttömästi kaikesta maailmasta! ja tiedättekö mitä. en ehkä enää kykene takaisin maailmaan! vaikka pääsisin matkustamaan jonnrkin niin panikoisin pitäisi olla lääkkeet vierellä ja en tiedä osaisinko nauttia vaan olisinko kokoajan kauhuissani koska en ole kotona🥺