asumisesta ka muusta mukavasta

Onko sinullakin ollut vaikea seurata viime kuukausien keskustelua julkisesta taloudesta? Puheissa vilisee nettomenopolkuja, rahoitusasemia ja fiskaalisia kertoimia. Parlamentaarinen työryhmä on asettanut tavoitteita. Liiallisen alijäämän menettely on käynnistetty. Sopeutusta tarvitaan kahdeksan tai yksitoista miljardin edestä.
Sanat ovat hankalia mutta asiat eivät ole. Kyse on siitä, kenen taskusta rahat otetaan, miten paljon, ja mitä siitä seuraa. Yritän avata sen tässä arkisemman esimerkin kautta.
Kuvitellaan kaksikerroksinen talo.
Lämmityslasku on 300 euroa kuukaudessa. Omistaja tietää, että alakerta maksaa 100 euroa kuukaudessa ja yläkerta 200 euroa. Hän miettii tilannetta rauhassa. Alakertaan hän ei juuri mene. Siellä ei oikeastaan vietä aikaa. Ei se nyt niin tärkeä kerros ole.
Päätös syntyy: katkaistaan alakerran lämmitys. Säästetään 100 euroa kuukaudessa.
Seuraavan kuun lasku tulee. Se on 300 euroa.
Omistaja tuijottaa laskua. Laskihan hän tarkkaan. Mistä tässä meni vikaan?
Siitä, että talo on yksi kokonaisuus. Kun alakerta jäähtyy, kylmä nousee ylös. Yläkerran lämmitystarve kasvoi. Lasku pysyi samana.
Ja sitten selviää vielä jotain muuta. Alakerrassakin asuu ihmisiä. He eivät ole erityisen näkyviä, he eivät pidä kovaa meteliä, mutta he ovat siellä. He ovat olleet siellä koko ajan. Ja nyt heillä on kylmä. Säästöä ei tullut, mutta haitta tuli.
Siinä on myös yksi lisäulottuvuus, joka tekee tästä vielä monimutkaisemman.
Jos ulkona on heinäkuu, alakerran viileys ei juuri tunnu yläkerrassa. Talo pysyy lämpimänä muutenkin, eikä kerrosten välinen riippuvuus ole suuri. Säästö on lähempänä luvattua.
Mutta jos ulkona on tammikuu ja pakkasta kaksikymmentä astetta, sama leikkaus tuottaa paljon pienemmän säästön. Alakerran kylmyys leviää koko taloon. Yläkerran lämmitystarve kasvaa enemmän kuin odotettiin.
Talvella leikkaaminen maksaa enemmän kuin kesällä. Sama päätös, eri vuodenaika, eri tulos.
Kun alakerran asukkaat alkavat valittaa kylmästä, omistajalla on vastaus valmiina.
Heidän pitäisi pukeutua lämpimämmin. Sopeutua tilanteeseen. Tai sitten — ja tämä on se varsinainen ratkaisu — heidän pitäisi käydä töissä ja maksaa oma lämpönsä itse. Omatoimisuus. Kannusteet. Omavastuun lisääminen.
Yläkerran lämpötilaan ei kosketa. Siellä asuu ihmisiä jotka ovat tottuneet tiettyyn mukavuustasoon, eikä heidän arkeaan häiritä. He maksavat oman osansa — 200 euroa — ja se on jo paljon.
Entä jos alakerran asukkaat eivät pysty käydä töissä? He ovat sairaita, tai vammaisia, tai hoitavat lapsia, tai ovat juuri menettäneet työpaikkansa. Silloin vastaus on yksinkertainen: heidän on totuttava kylmempään. Koska yläkertaan ei kosketa. Se on annettu reunaehto.
Ja sitten on se ajallinen ongelma, josta ei puhuta lainkaan.
Muutaman viikon kylmässä asuminen on epämukavaa mutta ohimenevää. Vuosi kylmässä on jo toinen asia — keho sopeutuu, mutta sopeutuminen maksaa. Viiden tai kymmenen vuoden päästä seuraukset alkavat näkyä muualla. Erityisesti jos alakerran asukkaiden joukossa on lapsia.
Kylmässä kasvava lapsi sairastaa enemmän. Oppii heikommin. Tarvitsee enemmän tukea koulussa. Hakeutuu todennäköisemmin palveluihin myöhemmin elämässään. Nämä kustannukset eivät näy siinä kuun laskussa josta säästettiin 100 euroa. Ne näkyvät kymmenen vuoden päästä lastensuojelussa, erikoissairaanhoidossa, työkyvyttömyyseläkkeissä.
Lyhyen aikavälin säästö tuottaa pitkän aikavälin laskun — mutta se lasku tulee eri budjettikohdasta, eri hallituskaudella, ja silloin alkuperäistä päätöstä on vaikea enää jäljittää. Syy ja seuraus ovat niin kaukana toisistaan, että yhteys katkeaa laskelmissa — vaikka se on täysin todellinen.
Jossain vaiheessa alakerran asukkaat alkavat olla kyllästyneitä. He palelevat, he ovat väsyneitä, ja he tietävät että yläkerrassa on lämmin. Jotkut yrittävät päästä sinne. Ei luvattomasti — he vain haluavat lämmitellä hetken.
Tämä ei käy. Yläkerta on yläkerta. Piha on yhteinen mutta pihalle alkaa kerääntyä ihmisiä, jotka seisoskelevat ja katsovat ikkunoihin päin. Rakennetaan aita. Lisätään valaistusta ja kameroita. Palkataan vartija. Kun yläkerrasta häviää jotain, rangaistuksia kovennetaan. Joku alakerran asukkaista päätyy vankilaan — ja vankilan lasku maksetaan yhteisistä varoista, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.
Omistaja laskee kuluja. Aita. Vartija. Kamerat. Oikeudenkäynti. Vankila. Hän huomaa, että kaikki nämä toimenpiteet yhdessä maksavat enemmän kuin se 100 euroa kuukaudessa, josta hän aikoinaan päätti säästää.
Lämmön pitäminen päällä olisi tullut halvemmaksi. Paljon halvemmaksi.
Suomessa käydään nyt keskustelua noin 10 miljardin euron sopeutustarpeesta seuraavalla vaalikaudella. Puolueet laativat sopeutuslistoja. Mediat vertailevat summia. Kahdeksan miljardia tai yksitoista miljardia.
Mutta keskustelussa puuttuu se sama asia kuin talon omistajalta: ymmärrys siitä, miten talon osat vaikuttavat toisiinsa — ja tieto siitä, onko ulkona heinäkuu vai tammikuu.
Valtiovarainministeriö on laskenut sopeutustarpeen käyttämällä oletusta, jota kutsutaan